"Ei, teidän arvollisuutenne", tokaisi Phoebe, "minä halveksin tuon vanhan miehen sanoja säädyttömyydestä. Master Louis vain sieppasi suutelon, se on selvä totuus, jos sellainenkin on kerrottava."
Humgudgeon ähkäisi haikeasti, kun taasen hänen ylhäisyytensä oli työläs pidättää nauruaan. "Sinä olet maininnut oivallisen tuntomerkin, Phoebe", hän kiitti, "ja jos se on tosi, kuten näyttää, niin sinä et jää palkitsematta. Ja tässä tulee vakoojamme tallista."
"Ei ole vähäisintäkään merkkiä siitä, että hevosia on pidetty tallissa kuukauteen", ilmoitti huovi; "siellä ei ole mitään pehkuja, ei parvella heiniä, viljalaarit ovat tyhjillään ja pilttuut lukinverkkoja täynnä".
"Niinpä niin", virkahti vanha ritari, "olen nähnyt aikoja, jolloin pidin siinä tallissa kahtakymmentä hyvää hevosta, hoitajinaan montakin renkiä ja tallipoikaa".
"Kuitenkaan ei niiden nykyinen tila suurestikaan todista oikeaksi omaa kertomustanne", muistutti Cromwell, "että siellä oli tänään ratsuja, joilla tuo Kerneguy ja poikanne pakenivat oikeuden käsistä".
"Minä en sanonut, että hevosia pidettiin siellä", oikaisi ritari. "On minulla muuallakin hevosia ja talleja."
"Hyi, hyi, hävetkää, hävetkää!" pahoitteli kenraali; "voiko valkopartainen mies, kysyn teiltä vielä kerran, esiintyä vääränä todistajana?"
"No, sir", vastasi Sir Henry Lee, "onhan se menestyvä ammatti, ja minua ei ihmetytä, että te, joka elätte siitä, olette niin ankara kilpailijoita vastaan. Mutta ajat ja niiden valtiaat ne tekevät harmaaparroista pettureita."
"Sinä olet sukkelapuheinen kuten uskaliaskin ilkimielisyydessäsi", virkkoi Cromwell; "mutta usko minua, kyllä olemme tasoissa ennen kuin täältä suoriudun. Mihin nämä ovet johtavat?"
"Makuuhuoneisiin", vastasi ritari.