34. LUKU.
MIINOITETTU TORNI.
Seudun perimystiedot sekä muutamat historiallisetkin todisteet vahvistivat sitä mielipidettä, että Woodstockin vanhassa kuninkaallisessa palatsihuvilassa oli sokkelo eli yhtenäinen jakso salaisia käytäviä, jotka oli etupäässä rakennuttanut Henrik Toinen rakastajattarensa Rosamond Cliffordin suojelemiseksi mustasukkaiselta kuningattareltaan, kuuluisalta Eleanorilta. Tohtori Rochecliffe oli tosin tuollaisessa vastustushalussa, joka toisinaan valtaa muinaistutkijat, rohjennut toisin selittää noiden sekavien huone- ja käytäväsarjojen tarkoitusta, joita oli koverrettu kuninkaallisen maatalon seiniin; mutta kieltämätön oli se tosiseikka, että sitä rakennettaessa oli joku normandialainen arkkitehti äärimäiseen asti käyttänyt sitä keinokasta taitoa, jota he ovat usein osoittaneet muualla, piiloitettujen käytävien ja pakokammioiden luomisessa. Siellä oli portaita, joita näköjään noustiin pelkästään vain laskeutumista varten — käytäviä, jotka melkoisen matkan kierreltyään palasivat lähtökohtaansa — salaovia ja luukkuja, siirreltäviä paneileja ja nostoristikkoja. Oliverilla oli kyllä apunaan jonkunlainen pohjakaava, jonka oli laatinut Joseph Tomkins, hän kun oli aikaisemmin t:ri Rochecliffen palveluksessa ollessaan tutustunut paikkaan; mutta se havaittiin vaillinaiseksi. Lisäksi sattui joukkueen etenemisen tielle varsin hankalia esteitä, — lujia ovia, väliseiniä ja rautaristikkoja, joten etsijät haparoitsivat pimeässä epävarmoina, eivätkö he lähenemisen sijasta olleetkin loittonemassa sokkelon loppupäästä. Heidän oli pakko tuottaa paikalle aputyöläisiä moukareineen ja muine työkaluineen, murtamaan pari tuollaista ovea, jotka vastustivat kaikkia muita avaamiskeinoja. Uurastettaessa noissa hämyisissä käytävissä, missä he tuon tuostakin olivat tukehtumaisillaan toimenpiteittensä pöllyttelemään tomuun, sotureita oli vaihdettava useaankin kertaan, ja vanttera korpraali Armo-olkoon-täällä itse huohotti ja puhalteli kuin matalaan veteen joutunut tuurakala. Ainoastaan Cromwell pitkitti tutkimuksiaan talttumattoman innokkaasti — rohkaisi sotamiehiä heidän parhaiten tajuamillaan kehoituksilla väsähtämästä uskon puutteeseen — ja turvasi sopiviin paikkoihin asetetuilla vahtisotureilla sen alueen, joka oli jo saatu tarkastetuksi. Hän hymyili ivallisesti, kun keksi terävällä ja huomaavaisella silmällään sen köysistön ja koneiston, jolla Desborough-paran makuusija oli mullistettu ylösalaisin, sekä useita jäännöksiä erilaisista valepuvuista ja salaisia pääsyteitä, joilla Desboroughia, Bletsonia ja Harrisonia oli johdettu harhaan. Hän osoitti niitä Pearsonille sen enemmittä huomautuksitta kuin sisältyi huudahdukseen: "Niitä typeriä hupsuja!"
Mutta hänen apulaisensa alkoivat menettää reippautensa ja lannistua, tarviten hänen kaikkea intoansa oman toivehikkuutensa elvyttämiseen. Hän käänsi sitte heidän huomionsa ääniin, joita tuntui kuuluvan edestäpäin, ja tehosti sitä seikkaa todistuksena siitä, että he olivat seuraamassa jotakuta tasavallan vihollista, joka oli peräytynyt näihin tavattomiin varustuksiin, toteuttaakseen ilkimielisiä suunnitelmiaan.
Miehet masentuivat viimein väkisinkin kaikesta tästä rohkaisusta huolimatta. He supattelivat keskenään Woodstockin paholaisista, nämä kun saattoivat kaiken aikaa viekoitella heitä eteenpäin huoneeseen, jonka sanottiin olevan palatsihuvilassa, jotta sen navassa pyörivä lattia syöksisi tulijat pohjattomaan kuiluun. Humgudgeon huomautti, että hän oli sinä aamuna kysynyt raamatun ilmoitusta arvan asemesta, ja hänen osalleen oli sattunut lause; "Eutykhus putosi alas kolmannelta parvelta." Cromwellin tarmokkuus ja käskyvalta taivuttivat heidät kuitenkin pitkittämään aherrustansa, kun sitä virkistettiin ruokavaroilla ja väkijuomilla.
Heidän kaikista uupumattomista ponnistuksistaan huolimatta valkeni jo aamu, ennen kuin etsijät olivat ehtineet tohtori Rochecliffen työhuoneeseen, jonne he lopultakin saivat pääsyn — paljoa työläämmällä tavalla kuin itse tohtorin käyttämällä. Mutta siellä heidän kekseliäisyytensä oli kauvan ymmällä. Hajalleen siroitelluista monenlaisista esineistä päättäen sekä aterioimiseksi ja asumiseksi tehtyjen valmistusten perusteella näytti siltä, että he olivat saapuneet sokkelon varsinaiseen keskivarustukseen; mutta vaikka siitä avautui useita käytäviä, ne päättyivät kaikki kohtiin, joihin he olivat jo tutustuneet, tai johtivat muihin osiin taloa, missä heidän omat vahtisotamiehensä vakuuttivat, että ketään ei ollut pyrkinyt heidän ohitseen. Cromwell pysyi kauvan kerrassaan epätietoisena. Sillävälin hän käski Pearsonin ottaa talteen salakirjoitukset ja muut tärkeämmät paperit, joita oli pöydällä. "Tosin siinä ei ole paljoakaan", hän lisäsi, "mitä en jo tiedä Taatun Tomkinsin välityksellä. Rehti Joseph — sinun vertaistasi nokkelaa ja perinpohjaista asiamiestä ei ole jäänyt Englantiin!"
Kenraali koetteli miekkansa nupilla melkein jokaista seinäkiveä ja lattiapalkkia, kunnes hän melkoisen viivytyksen jälkeen käski tuoda paikalle vanhan ritarin ja tohtori Rochecliffen siinä toivossa, että hän saisi heiltä urkituksi jotakin selvitystä tämän huoneen salaisuuksista.
"Jos teidän ylhäisyytenne antaisi minun haastatella heitä", esitti Pearson, joka oli aito palkkasoturi ja purjehtinut merirosvona Länsi-Intiassa, "niin luulenpa, että otsan ympäri tiukkaan sidotulla narulla ja sitä pistoolinperällä kiertäen saisin heiltä joko totuuden puhkeamaan huulilta tai silmät päästä".
"Mitä puhutkaan, Pearson!" sanoi Cromwell inhoten; "meillä ei ole mitään valtuutta sellaiseen julmuuteen, ei englantilaisina eikä kristittyinä. Me saatamme surmata ilkimielisiä niinkuin rusennamme vahinkoeläimiä, mutta heidän kiduttamisensa on kuolemansynti, sillä kirjoitettu on: 'Hän herätti heitä kohtaan sääliä niissä, jotka ottivat heidät vangiksi'. Ei, minä peruutan määräyksen heidän tutkimisestaankin, toivoen itsellemme ilmankin suotavan viisautta heidän salaisimpienkin juoniensa keksimiseksi."
Tovin kuluttua sai Cromwell aatoksen. "Tuokaa minulle tänne tuoli", hän sanoi, ja asettaen sen toisen ikkunan alle, joita huoneessa oli kaksi niin korkealla seinässä, että niitä ei tavoittanut lattialta, hän kapusi ikkunakomeroon, joka seinän paksuuden mukaan oli kuusi tai seitsemän jalkaa syvä. "Tule ylös tänne, Pearson", käski kenraali; "mutta ennen kuin tulet, lisää vartio kaksinkertaiseksi Lemmentikkaiksi nimitetyn pikkutornin juurelle ja huuda tuomaan toinen petardi. No, tule nyt."