"Kyllä, hyvin", vakuutti tohtori työntäen käsivartensa presbyteriläisen jumaluusoppineen kainaloon ja vieden hänet erilleen muista vangeista, jotka hyvin kummastuneina katselivat tätä kohtausta. "Muistanko Caius-opiston?" puheli Rochecliffe; "muistanhan minä sen hyvän oluenkin, jota joimme, ja käyntimme muori Huffcapin luona".
"Turhuuksien turhuutta", huokasi Holdenough, samalla hymyillen suopeasti ja yhä pitäen vastalöytyneen ystävänsä käsivartta kainalossaan.
"Mutta rehtorin omenatarhan ryöstäminen luisti mainiosti", muisteli tohtori; "se oli ensimäinen sommittelemani juoni, ja paljon puuhaa minulla oli, ennen kuin sain suostutetuksi sinut osalliseksi".
"Voi, älä mainitse sitä pahuuden työtä", pyysi Nehemia, "koska saatan hyvin sanoa kuten hurskas pastori Baxter, että nuo poikamaiset rikkomukset ovat saaneet rangaistuksensa myöhäisempinä vuosina, kun yletön hedelmien ahnehtiminen on aiheuttanut vatsavikoja, joista vieläkin kärsin haittaa".
"Totta kyllä, rakas Nehemia", tuumi Rochecliffe, "mutta älä niistä välitä — siemaus konjakkia korjaa sen kaiken. Mr. Baxter oli" — hän oli sanomaisillaan "aasi", mutta malttoi mielensä ja täydensi lauseensa: "tietenkin kelpo mies, mutta liian turhantarkka".
Siten he istuivat yhdessä mitä parhaina ystävyksinä ja haastelivat puolen tunnin ajan hyvillä mielin vanhoista opistomuistoistaan. Vähitellen he johtuivat päivänkysymyksiin, ja vaikka he silloin hellittivät käsikoukkunsa ja heidän välillään vaihtui sellaisia lausumia kuin "ei, rakas veljeni", "siinä minun täytyy olla eri mieltä" ja "tässä kohdassa pyydän saada ajatella", pääsi taas kuitenkin alkuun independenttien ja muiden lahkolaisten jyrkkä paheksuminen, ja silloin he seurasivat vainua kuin täyteen vauhtiin innostuneet ajokoirat, ja oli vaikea arvata, kumpainen oli hellittämättömämpi. Kovaksi onneksi tuli tämän ystävällisen haastelun aikana jotakin mainituksi Tituksen piispanarvosta, ja se sekaannutti heidät heti kirkollishallinnan eripuraiseen kysymykseen. Silloinpa tokeet avautuivat, ja he valelivat toisiansa kreikkalaisilla ja heprealaisilla lauselmilla, jollaikaa silmät alkoivat säihkyä, posket hehkua, kädet kouristua nyrkkiin, ja he näyttivät enemmän tuimilta vihamiehiltä, jotka aikoivat repiä toisiltaan silmät päästä, kuin kristityiltä jumaluusoppineilta.
Tunkeutumalla väittelyn kuulijaksi sai Roger Wildrake lisätyksi sen rajuutta. Hän tietysti omaksui mitä jyrkimmän kannan kysymyksessä, jonka perustelut olivat hänelle aivan tuntemattomia. Hieman tyrmistyksissään Holdenoughin kerkeäkielisyydestä ja laajatietoisuudesta kavalien silmäili huolestunein ilmein tohtori Rochecliffen kasvoja; mutta nähdessään piispalliskirkon sankarin ylpeän katseen ja vakaan ryhdin ja kuullessaan hänen vastaavan kreikalla kreikkaan ja kumoilevan heprealla hepreaa Wildrake tuki hänen todisteluansa tämän päättyessä, iskien nyrkkinsä rahiin ja rämähtäen riemukkaaseen nauruun vasten presbyteriläisen silmiä. Vastahakoisesti sekaantuivat Sir Henry ja eversti Everard viimein välittäjiksi. Jokseenkin työläästi he saivat vieraantuneet ystävykset lykkäämään toistaiseksi väittelynsä ja samalla vetäytymään jonkun matkan päähän toisistaan; sitte kumpainenkin silmäili vastustajaansa katsein, joissa vanhaystävyys näytti kokonaan hävinneen molemminpuolisen katkeruuden tieltä. Mutta heidän siten kyräillessään ja halutessaan uudistaa ottelun, jossa kumpainenkin uskoi olleensa voitolla, Pearson astui vankilaan ja pyysi matalalla ja rasittuneella äänellä kaikkia läsnäolijoita valmistautumaan hetimiten mestattaviksi.
Sir Henry Lee vastaanotti tuomion yhtä jäykän levollisesti kuin oli tähänkin asti esiintynyt. Eversti Everard yritti huomauttaa lujasti ja kiivaasti vetoavansa parlamenttiin sotaoikeuden ja kenraalin päätöksestä. Mutta Pearson kieltäysi vastaanottamasta mitään sellaista vastaväitettä, ja alakuloisin katsein ja sävyltään synkkäenteisenä hän uudisti heille kehoituksensa valmistautua puolipäivän hetkeksi, poistuen sitte paikalta.
Merkillisempi oli tämän tiedon vaikutus molempiin papillisiin väittelijöihin. He tuijottivat tovin toisiinsa silmin, joissa katuva hyväsydämisyys ja jalomielinen häpeäntunne sammuttivat viimeisenkin äkäisyyden, ja yhtyen molemminpuoliseen huudahdukseen: "Veljeni — veljeni, minä olen tehnyt syntiä, minä olen tehnyt syntiä loukatessani sinua!" he ryntäsivät toistensa syliin, pyysivät itkien anteeksi ja kahden soturin tavoin, jotka uhraavat keskinäisen kiistansa täyttääkseen velvollisuutensa yhteistä vihollista vastaan, he muistivat pyhän virkansa jalommat aatteet ja asettuivat siihen osaan, joka heille parhaiten soveltui näin murheellisessa tilanteessa, alkaen kehoittaa ympäristöänsä kohtaamaan julistetun tuomion sillä lujuudella ja arvokkuudella, jota ainoastaan kristinusko voi antaa.