Mutta tohtori Rochecliffe kuuli ja ymmärsi eversti Everardin tuoman sanoman, ja huojentuneena hetkellisestä jännityksestä, joka oli pidättänyt häntä alallaan, hän astui peräytyvää kalvinilaista kohti, mitä ystävällisimmin ojentaen kätensä.
"Karta — karta!" sopersi Holdenough; "elävät eivät voi lyödä kättä vainajien kanssa".
"Mutta minä", virkkoi Rochecliffe, "olen yhtä elävä kuin sinäkin".
"Sinäkö elävä! — sinä, Joseph Albany, jonka omat silmäni näkivät syöstyksi alas Clidesthrow-linnan hammasharjalta?"
"Niin", vastasi tohtori, "mutta sinä et nähnyt minun uivan rantaan kahilain peittämälle suolle — fugit ad salices — sellaiseen tapaan kuin sinulle toiste selitän".
Holdenough kosketti hänen kättänsä epäillen ja epäröiden. "Olet tosiaankin lämmin ja hengissä", hän myönsi, "ja kuitenkaan, noin monen iskun ja niin kamalan putouksen jälkeen, et voi olla minun Joseph Albanyni".
"Minä olen Joseph Albany Rochecliffe", selitti tohtori, "äitini maatilan mukaan, joka on huvennut sakkoihin ja takavarikkoihin".
"Ja niinkö on tosiaan!" ihmetteli Holdenough; "ja olenko saanut takaisin vanhan toverini!"
"Olet kylläkin", vakuutti Rochecliffe, "yhtä varmasti kuin ilmestyin sinulle Kuvastinkamarissa. Sinä olit niin rohkea, Nehemia, että koko suunnitelmamme olisi tärveltynyt, jollen minä olisi näyttäytynyt sinulle kuolleen ystävän hahmossa. Kuitenkin, usko minua, se kuje teki kipeätä sydämelleni."
"Voi sinuas, hävetä sinun pitäisi", sanoi Holdenough heittäytyen hänen syliinsä ja painaen hänet rintaansa vasten; "sinä olit aina häijy koirus. Miten saatoitkaan tehdä minulle sellaisen kolttosen? Oi, Albany, muistatko tohtori Purefoyta ja Caius-opistoa?"