"Nöyrä palvelijanne jälleen, sir", puheli Wildrake olkapäitänsä kohauttaen; "pahoittelen, etten voi mitenkään osoittaa kiitollisuuttani. Minut on sidottu säilyttämään rauha, kuten kapteeni Bobadil. Haa, ritari, kuulitteko luitteni kalahduksen? Tuo isku oli aika naseva — se mies pystyisi vaikka sulttaanin piiskuriksi. Hänellä ei ole mitään soitannollista aistia, ritari — häneen ei vähääkään vaikuta 'suloisten äänten vieno sopusointu'. Takaanpa hänet päteväksi kavallukseen, juonitteluun ja saalistukseen — hä? Kaikki mykistyneinä, — no — käynpä täksi yötä rahille nukkumaan kuten monasti ennenkin ja olen valmis siivosti hirtettäväksi aamusella, mitä minulle ei ole vielä eläissäni tapahtunut.
"Kun olin nuori veikko, oli onneni heikko —
"joutavia! Siihen nuottiin se ei käy." Samassa hän nykertyi sikeään uneen, ja ennemmin tai myöhemmin kaikki hänen onnettomuuskumppaninsa seurasivat esimerkkiä.
Vartiosoturien levähdyttämiseen aiotut rahit soivat vangeille välttävän makuutilan, vaikka he luonnollisesti eivät saaneet sikeätä tai häiriintymätöntä unta. Mutta päivänvalon vasta vähän aikaa pilkistettyä huoneeseen olisi seitsemän unikekoakin tai itse Morfeus herännyt silloin tapahtuneeseen räjähdykseen ja miinoitetun tornin sortumiseen. Ikkunoista tunkeutunut savu ei jättänyt heitä epätietoisiksi ryskeen aiheesta.
"Siinä meni ruutini", virkkoi Rochecliffe, "ja se on toivoakseni räjähdyttänyt ilmaan yhtä monta kapinallista heittiötä kuin se olisi muutoin voinut tuhota kunnollisessa taistelussa. Se on kai syttynyt tapaturmaisesti."
"Tapaturmaisestiko? Ei", väitti Sir Henry, "uskokaa pois, minun uljas
Albertini on virittänyt sytytyslangan, ja tuossa jymäyksessä lennähti
Cromwell taivasta kohti, jonka varustuksia hän ei koskaan saavuta. —
Oi, urhea poikani! ja kenties olet itse uhraantunut niinkuin nuorekas
Simson kapinallisten filistealaisten keskessä! Mutta minä en jää
pitkäksi aikaa taaksesi, Albert."
Everard kiirehti ovelle, toivoen saavansa vartiolta, jolle hänen nimensä ja arvonsa saattoivat olla tunnettuja, jotakin selitystä melusta, joka tuntui ilmoittavan jonkun kamalan vaurion tapahtuneeksi.
Mutta Nehemia Holdenough oli räjähdyksestä havahtuneena haltioittunut tärisyttävään kauhistukseen. "Arkkienkelin pasuunat pauhaavat!" hän huusi; "tämä alkuaineitten maailma sortuu — kaikki kutsutaan tuomioistuimen eteen! Kuolleet kuulevat kutsun — ne ovat keskessämme — ne nousevat ylös ruumiillisissa hahmoissaan — ne tulevat haastamaan meitä mukaan!"
Puhuessa kiintyivät hänen katseensa tohtori Rochecliffeen, joka seisoi ihan vastapäätä häntä. Tohtori käytti tavallisesti lakkia kuten silloin oli yleistä sekä pappien että siviilialoilla toimivien kauhtanamiesten keskuudessa, ja nopeasti noustessa oli se hellinnyt päästä ja vienyt mukanaan ison silkkilapun, jota hän luultavasti piti valepuvun apuna, sillä paljastunut poski oli arveton ja silmä yhtä kirkas kuin sekin, joka oli ollut peittämättömänä.
Ovelta palatessaan eversti Everard yritti turhaan saada pastori Holdenoughille selviämään, mitä hän oli kuullut ulkopuolella oleskelevalta vartiolta, nimittäin että räjähdyksessä oli saanut surmansa ainoastaan yksi Cromwellin huovi. Presbyteriläinen jumaluusoppinut vain yhä tuijotti kiihkeästi piispalliskirkkoa edustavaan virkaveljeensä.