"Sinua onnetonta!" huudahti Cromwell, kavahtaen seisaalle ja puhutellen Pearsonia; "ethän ole kajonnut Mark Everardiin, jossa ei ollut mitään vikaa, sillä hänet petti keskinäinen välittäjämme — etkä myöskään laskenut kättäsi itseluuloisen presbyteriläisen papin päälle, toimittaaksesi kaikki heikäläiset huutamaan pyhyyden häväistystä ja vieraannuttaaksesi heidät meistä ainiaaksi?"
"Jos teidän ylhäisyytenne haluaa heidän elävän, niin he elävät, — heidän henkensä on yhden sanan varassa", ilmoitti Pearson.
"Vapauta heidät; minun täytyy voittaa puolellemme presbyteriläisten harrastus, jos voin."
"Rochecliffen, sen päävehkeilijän," ilmoitti Pearson, "aioin hirtättää, mutta —"
"Raakimus", keskeytti Cromwell, "sekä kiittämätön että älytön —, olisitko tuhonnut kuvalintumme? Tämä tohtori on vain kuten kaivo, matala kyllä, mutta sentään syvempi kuin ne purot, jotka purkavat salaiset lisänsä hänen taiteensa; sitte tulen minä pumppuineni ja imen sen kaiken ilmoille. Lähetä hänet tiehensä ja anna hänelle matkarahat, jos hän on vailla. Tunnen kaikki hänen tyyssijansa; hän ei voi mennä minnekään, pysymättä valvontamme alaisena. Mutta te katsotte toisiinne kolkosti, ikäänkuin olisi teillä sanottavana enemmän kuin rohkenette. Toivoakseni ette surmanneet Sir Henry Leetä?"
"Emme. Se mies kuitenkin", vastasi Pearson, "on piintynyt ilkimielinen, ja —"
"Kyllä, mutta hän on myös ikivanhan englantilaisen herrasmiehen ylväs muisto", puheli kenraali. "Soisinpa tietäväni, miten voittaisin puolelleni sen rodun suosiollisuuden! Mutta me, Pearson, joiden kuninkaallisina kauhtanoina ovat ruumiimme verhoksi kantamamme asevarukset, ja joiden johtajasauvat ovat valtikoinamme, me olemme liian äskeisin kohonneet, herättääksemme kunnioitusta ylpeitten ilkimielisten silmissä, he kun eivät saa alistuneeksi vähäisempään kuin kuninkaalliseen syntyperään. Ja mitä he kuitenkaan voivat nähdä Europan pisimmässäkään kuninkaallisessa sukujuuressa muuta kuin että se johtaa onnistuneeseen soturiin? Mieltäni pahoittaa, että miestä kunnioitetaan ja seurataan voitollisen päällikön jälkeläisenä, kun paljoa vähemmin kunniaa ja kiintymystä osoitetaan toiselle, joka ominaisuuksiensa ja menestyksensä puolesta voisi vetää vertoja kilpailijansa hallitussuvun perustajalle. No, Sir Henry elää, ja eläköön minun puolestani. Hänen poikansa on tosiaan ansainnut sen kuoleman, jonka hän tietysti jo on kärsinyt."
"Mylord", sopersi Pearson, "koska teidän ylhäisyytenne on havainnut olleeni oikeassa, kun syrjäytin määräyksenne niin monessa tapauksessa, niin ette toivoakseni moiti minua tässäkään — ajattelin parhaaksi odottaa täsmällisempiä ohjeita".
"Sinä olet ihmeen armeliaalla tuulella tänään, Pearson", virkahti
Cromwell, ei aivan hyvillään.
"Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, niin hirttonuora on valmiina, ja provosti vain odottaa käskyä."