"Ei, jos sinunlaisesi verinen mies on hänet säästänyt, niin soveltuisi kehnosti minun tuhota häntä", arveli kenraali. "Mutta näissä Rochecliffin papereissa muuten on sopimus, jonka mukaan kahdenkymmenen hurjimuksen piti siepata meidät vangiksi — jostakusta olisi sen vuoksi esimerkki tehtävä."
"Herra kenraali", huomautti Zerubabel, "ajatelkaahan, kuinka usein tämä nuori mies, Albert Lee, on ollut lähellänne, vieläpä luultavasti ihan likelläkin teidän ylhäisyyttänne noissa pimeissä käytävissä, jotka hän tunsi, mutta me emme. Jos hänessä olisi ollut salamurhaajan luontoa, niin hänelle olisi maksanut ainoastaan pistoolinlaukauksen, jotta Israelin valo olisi sammunut. Niin, siten aiheutuneessa sekamelskassa, vartijain hajaantuessa paikoiltaan, hän olisi saanut hyvän pakomahdollisuuden."
"Riittää, Zerubabel; hän elää", sanoi kenraali. "Hänen pitää kuitenkin jäädä joksikin aikaa vartioittavaksi, ja sitten on hänet karkoitettava Englannista. Toiset kaksi ovat tietysti turvassa, sillä eihän sovi uneksiakaan mokomien miesten ajattelemista minun kostoni soveliaiksi uhreiksi."
"Metsänvartija Joliffe kuitenkin ansaitsee kuoleman", muistutti
Pearson, "koska hän on avoimesti myöntänyt surmanneensa rehdin Joseph
Tomkinsin".
"Hän ansaitsee palkinnon, kun säästi meiltä sen vaivan", sanoi Cromwell. "Tuo Tomkins oli mitä kaksimielisin roisto. Olen tavannut näistä papereista todisteita, että jos me olisimme menettäneet Worcesterin taistelun, olisi meillä ollut syytä katua, että olimme koskaan luottaneet master Tomkinsiin. Ainoastaan menestyksemme ehkäisi sillä kertaa hänen kavalluksensa. Kirjoita meidät mainitsemasi Jocelinen ja hänen kaitsijasauvansa velalliseksi äläkä saamamieheksi."
"Jäljellä on se herjaava ja ruokoton kavalieri, joka yritti illalla murhata teidän ylhäisyytenne", virkkoi Pearson.
"Ei", kielsi kenraali, "niin alas en kumarru kostoni haussa. Hänen miekallaan ei ollut sen enempää voimaa kuin jos hän olisi survaissut piipunvarrella. Kotkat eivät piittaa villisorsista."
"Kuitenkin pitäisi sitä miestä rangaista häväisijänä, sir", selitti Pearson. "Se ruman ja siivottoman sättimisen paljous, jonka löysimme hänen taskuistaan, saa minut vastahakoiseksi päästämään häntä kerrassaan vapaaksi. Suvaitkaa katsoa näitä, sir."
"Ylen viheliäisiä kirjaimia", arvosteli Oliver silmäillessään paria paperiliuskaa, joihin Wildrake-ystävämme oli töhertänyt kaikenlaisia runollisia otteita. "Ihan näyttää käsialakin päihtyneeltä, ja itse runous on humaltunutta. Mitä tässä on?
"'Kun olin nuori veikko, oli onneni heikko, ja tuskin se vaurastuukaan.'