"Jumala siunatkoon — ja varjelkoon —" mutisi vanhus peräti liikutettuna, ja antaakseen hänelle hetkisen levon kääntyi kuningas Aliceen.
"Ja sinä", hän sanoi, "kaunis oppaani, mitä olet sinä toiminut vaarallisen yökävelymme jälkeen? Mutta minun ei tarvitse kysyäkään", vilkaisten ympärilleen: "kuninkaan ja kuningaskunnan palveluksessa, kasvattaen yhtä uskollisia uusia alamaisia kuin heidän esivanhempansakin olivat. Komea polvi, totta tosiaan, ja kaunis näky englantilaisen kuninkaan silmälle! — Eversti Everard, me toivottavasti saamme nähdä teidät Whitehallissa?" Sitte hän nyökkäsi Wildrakelle. "Ja sinä, Joceline, voit varmaankin pidellä kaitsijasauvaasi yhdellä kädellä? Työnnä tänne toinen kämmenesi."
Pelkästä ujoudesta luoden katseensa maahan Joceline puskemaan valmistautuvan sonnin tavoin ojensi kuninkaalle aviosiippansa olan yli kätensä, leveän ja kovan kuin puulautanen, jonka kuningas täytti kultakolikoilla. "Käytä osa tästä pääkoristeen ostamiseksi ystävättärelleni Phoebelle", kehoitti Kaarlo; "hänkin on hyvin hoitanut velvollisuuksiansa Vanhaa Englantia kohtaan".
Kuningas kääntyi vielä kerran ritariin, joka näytti ponnistavan puhuakseen. Hän otti vanhuksen käden omiensa väliin ja kallisti päänsä häntä kohti kuullakseen, kun iällinen ritari toisella kädellä pidätellen häntä sopersi jotakin, josta Kaarlo eroitti ainoastaan otteen:
"Tasaantuu julma tiimellyksen vimma, ja rauha tervetulleen suojan saa."
Irtautuakseen senvuoksi mahdollisimman säveästi kohtauksesta, joka alkoi käydä kiusallisen hämmennyttäväksi, hyväluontoinen kuningas virkkoi, puhuen erityisen selvästi, jotta vanhus varmasti käsittäisi hänen sanansa: "Tämä on hieman liian julkinen paikka sille kaikelle, mitä meillä on puheltavaa. Mutta jollet pian tule tapaamaan Kaarlo-kuningasta Whitehalliin, niin hän lähettää vieraaksesi Louis Kerneguyn, jotta saat nähdä, kuinka suuresti se ilkikurinen nuorukainen on matkoillaan järkevystynyt."
Hän puristi vielä kerran hellästi vanhuksen kättä, kumarsi Alicelle ja koko ympäristölle ja peräytyi, Sir Henryn kuunnellessa hymyhuulin, mikä osoitti hänen tajunneen äskeisen puheen armollisen sävyn. Vanhus nojasi taaksepäin istuimellaan ja jupisi: Nunc dimittis.[32]
"Suokaa minulle anteeksi, kun jouduitte odottamaan, hyvät herrat", virkkoi kuningas noustessaan ratsaille. "Mutta jollei näitä hyviä ihmisiä olisi ollut, olisittekin saaneet varsin kauvan odotella minua turhaan. — Lähdemme."
Kulkue alkoi siis jälleen edetä; torvien raikuna ja rumpujen pärrytys kohosi jälleen huutojen seassa, jotka olivat vaienneet kuninkaan pysähtymisajaksi. Koko matkueen loisto sen lähtiessä jälleen liikkeelle oli niin häikäisevä, että Alicekin hetkiseksi unohti huolestuksensa isän terveydentilasta, seuratessaan katseillaan kirjavan jonon kulkua nummen yli. Kun hän taas vilkaisi Sir Henryyn, näki hän hätkähtäen, että posket, jotka olivat hiukan punehtuneet vanhuksen keskustellessa kuninkaan kanssa, olivat jälleen vaalenneet kalmankalpeiksi; silmät olivat ummessa eivätkä enää auenneet, ja kasvonpiirteet ilmaisivat levollisuudessaan jäykkyyttä, joka ei ollut unen hervottomuutta. He kiirehtivät apuun, mutta se oli myöhäistä. Matalalla torvessaan palanut liekki oli lehahtanut ylös ja sammunut viimeiseen virinneeseen leimaukseensa.
Muu on arvattavissa. Minun on ainoastaan lisättävä, että hänen uskollinen koiransa ei elänyt montakaan päivää pitempään ja että Bevisin kuva makaa isäntänsä jalkoihin kaiverrettuna hautapatsaassa, joka pystytettiin Ditchleyn ritarin Henry Leen muistolle.