"Kiitos vain", vastasi kuningas, "mutta hänellä on tahto kuten sinullakin, ja sellaiset harvoin sopivat yhteen. Loordi kanslerilla on viisautta, ja sen varaan on meidän jättäydyttävä. — Master Wildrake, te lähdette loordi kanslerin kanssa, joka tuo meille selvityksen kertomuksestanne; sillävälin vakuutan teille, että te ette suinkaan häviä hyvien tietojen ilmoittamisesta meille ensimäisenä." Niin sanoen hän antoi kanslerille merkin viedä pois Wildrake, päätellen hänen hyvinkin saattavan nykyisellä tuulellaan lavertaa Woodstockin päiviltä joitakuita seikkailuja, jotka voisivat pikemmin huvittaa kuin opettaa hänen hovinsa älyniekkoja.
Iloiselle sanomalle saapui pian vahvistus, ja Wildrakelle myönnettiin sievä palkkio ja pikku eläke, johon kuninkaan erityisestä tahdosta ei liitetty minkäänlaisia velvollisuuksia.
Pian jälkeenpäin koko Englanti oli köörinä hänen mielilaululleen:
Maa lauloi, tanssi, soitti, kun se riemun päivä koitti, omansa kun sai kuningas.
Sinä muistettavana toukokuun 29 p:nä kuningas valmistausi lähtemään Rochesterista Lontooseen, saaden alamaisten taholta yksimielisen sydämellisen vastaanoton, joten hän johtui hilpeästi huomauttamaan, että oli varmaankin ollut hänen oma vikansa viipyä niin kauvan poissa maasta, missä hänen saapumisensa aiheutti niin suurta riemua. Ratsain, kumpaisellakin puolellaan veljensä, Yorkin ja Gloucesterin herttuat, palautettu hallitsija kulki verkalleen pitkin kukkasilla siroteltuja teitä — viiniä virtaavien viemärien vieritse, voittokaarten alitse ja seinäverhoilla katettuja katukujia myöten. Kansalaiset olivat liikkeellä eri ryhminä, toiset pukeutuneina mustiin samettitakkeihin kultavitjoineen, toiset sotilaallisissa kulta- ja hopeanauhaisissa asuissaan, saattolaisinaan kaikki ne ammattilaiset, jotka olivat häväisevin huudoin seuranneet hänen isänsä raastamista Whitehallista ja nyt tulleet hurraamaan poikaa takaisin esi-isien palatsiin. Blackheathin kautta mennessään hän sivuutti sen armeijan, joka oli ollut niin kauvan peloittava itse Englannille kuten Europallekin ja nyt palauttanut yksinvallan, ensin omin käsin kukistettuaan sen. Jättäessään taakseen tämän mahtavan parven viimeiset rivit kuningas joutui avoimelle nummelle, jonne monet säätyhenkilöt ja alempiarvoiset olivat asettuneet onnittelemaan häntä hänen lähestyessään pääkaupunkia.
Muuan ryhmä kuitenkin herätti erityistä huomiota ympäristössään sen kunnioituksen johdosta, jota seurueelle osoittivat järjestyksen valvojiksi asetetut soturit. Olivatpa kavaliereja tai keropäitä, nämä näyttivät kilpailevan siitä, kuka parhaiten osasi huolehtia heidän mukavuudestaan, sillä seurueen sekä vanhemmat että nuoremmat herrasmiehet olivat huomattavasti kunnostautuneet kansalaissodassa.
Se oli perheryhmä, päähenkilönään tuolilla istuva vanha mies. Tällä oli säyseä hymy huulillaan, ja kyynel kihosi hänen silmäänsä, kun hän näki lippujen liehuvan loppumattomana sarjana ja kuuli väenpaljouden huikkailevan jo kauvan vaiennettuna ollutta huutoa: "Jumala Kaarloa siunatkoon!" Hänen poskensa olivat tuhankarvaiset, pitkä parta vaalentunut kuin rohtimet, siniset silmät kyllä pilvettömiä, mutta näkökyvyltään ilmeisesti heikontuneita. Hänen liikkeensä olivat raihnaisia, ja hän puhui vähän, paitsi milloin vastaili lapsenlapsilleen tai kysyi jotakin tyttäreltään, joka emännälliseen kauneuteen kypsyneenä istui hänen vieressään, taikka eversti Everardilta, joka seisoi takana. Siellä myös vankka metsämies Joceline Joliffe yhä vartijapuvussaan nojaili toisen Benaian tavoin kaitsijasauvaan, joka oli aikoinaan tehnyt kuninkaalle hyvää palvelusta, ja hänen vaimonsa, yhtä pyylevä emäntänä kuin hän oli ollut sievä sisäkkönä, naureskeli omalle tärkeydelleen ja tuon tuostakin säesti kimeällä sirkutuksellaan sitä rämeätä huhuilua, jolla hänen miehensä kartutti yleistä hälyä.
Kolme vankkaa poikaa ja kaksi sievää tyttöä loruili isoisänsä ympärillä, joka antoi heille sellaisia vastauksia kuin heidän ikäänsä soveltui ja usein silitti kuihtuneella kädellään pikku lemmikkien vaaleita kutreja. Alice käänsi tuon tuostakin lasten huomion toisaanne, jotta he eivät väsyttäisi isoisää, ja siinä hommassa häntä avusti Wildrake, komeillen uhkeassa puvussaan ja silmät kirkastettuina yhdellä ainoalla viinipikarillisella. Meidän ei sovi jättää mainitsematta vielä erästä huomattavaa ryhmän jäsentä — jättimäistä koiraa, joka näytti olevan rotunsa ikäkauden viimeisellä asteella, ollen viiden- tai kuudentoista vuoden vanha. Mutta vaikka se oli elähtänyt entisen uhkeutensa raunioiksi, himmein silmin ja kankein nivelin, pää lerpalla ja uljas ryhti ja soreat liikkeet muuttuneina luuvaloiseksi kompuroimiseksi, urhea koira ei kuitenkaan ollut menettänyt rahtuakaan vaistomaisesta kiintymyksestään isäntäänsä kohtaan. Bevisin elämän kaikkena määränä näytti nyt olevan lojua Sir Henryn jaloissa kesäisin tai lieden ääressä talvisin, kohotella päätänsä katsoakseen häneen ja tuon tuostakin nuollakseen hänen surkastunutta kättään tai kuoppaista poskeaan.
Mukana oli kolme tai neljä livreijaan puettua palkollista, suojellakseen tätä ryhmää tungokselta, mutta sitä ei tarvittu. Heidän suuri kunnioitettavuutensa ja vaatimaton yksinkertaisuutensa antoi heille alhaisimmankin rahvaan silmissä patriarkallisen arvokkuuden sävyä, joka herätti yleistä huomaavaisuutta, ja he istuivat pyörtänöllä, jonka olivat tien varresta valinneet asemapaikaksi, yhtä häiriintymättöminä kuin olisivat olleet omassa puistossaan.
Ja nyt etäiset torvet ilmoittivat kuninkaallisen seurueen lähenemisen. Eteenpäin tulivat airuet ja toitotukset — eteenpäin tulivat töyhdöt ja kullalla kirjaillut puvut, lippujen liehuessa ja miekkojen välkkyessä päiväpaistetta heijastellen, ja viimein ilmestyi esiin Kaarlo-kuningas, johtaen Englannin korkeimpien ylimysten ryhmää ja vieruskumppaneinaan kuninkaalliset veljensä. Hän oli jo useasti pysähtynyt, kenties hyväsydämisyydestä yhtä paljon kuin valtioviisaudestakin, vaihtamaan jonkun sanan henkilöiden kanssa, jotka hän tunsi katsojien joukosta, ja lähellä seisovien huudot ilmaisivat hyväksymistä noin otolliselta näyttävälle kohteliaisuudelle. Mutta kun hän oli tovin katsellut kuvaamaamme seuruetta oli mahdoton olla heti tuntematta Bevistä ja hänen kunnianarvoisaa herraansa, jos Alice olisikin ollut liiaksi muuttunut entisestään. Hallitsija hyppäsi ratsunsa selästä ja astui heti vanhan ritarin luo, huikean hurrauksen kajahtaessa ihmispaljoudesta, kun Kaarlon nähtiin omin käsin vastustavan toisen heikkoja yrityksiä nousta osoittamaan hänelle alamaisuuttaan. Hiljaisesti asettaen hänet takaisin istuimelle kuningas lausui: "Siunaa, isä — siunaa poikaasi, joka on palannut turvallisesti, niinkuin siunasit häntä, kun hän erosi sinusta vaaran uhkaamana."