Huoneeseen astui mies, jonka esiintymisessä ilmeni jonkun verran herrasmiestä ja enemmän hurjistelevaa renttua — silmät turvonneina ja tulehtuneina — käynti hoippuvaa ja kompastelevaa, osittain unen puutteesta ja osittain niiden vahvikkeiden johdosta, joita hän oli käyttänyt uupumustansa vastaan. Hän horjui häikäilemättömästi pöydän päähän ja tarttui kuninkaan käteen, jota hän mutusti kuin piparikakun syrjää, samalla kun Kaarlo, joka alkoi muistaa hänet tästä tervehdystavasta, ei ollut suurestikaan hyvillään siitä, että heidän kohtauksensa tapahtui näin monen todistajan nähden.
"Tuon hyviä uutisia", ilmoitti outo airut, "loistavia uutisia! — omansa taas saa kuningas! Jalkani käyvät vuorten ihanuudessa. Hiisi, olen elellyt presbyteriläisten parissa, kunnes minuun on tarttunut heidän puhettansa — mutta me olemme nyt kaikki yhden miehen lapsia — kaikki teidän majesteettinne nöyriä pienokaisia. Lontoossa on Häntä joutunut ihan häviöön — ilotulitukset säkenöivät, paistetaan härkiä, juodaan maljoja, Lontoo leimuaa valomerenä Strandilta Rotherhitheen asti — sarkkoja kolistellaan —"
"Sen voimme arvata", tokaisi Buckinghamin herttua.
"Vanha ystäväni Mark Everard lähetti minut tuomaan viestin — olen konna, jos olen nukkunut siitä asti. Teidän majesteettinne muistaa minut varmastikin. Teidän majesteettiinne muistaa, he-hei — Kuninkaan tammen juurella Woodstockissa?
"'Maa laulaa, tanssii, soittaa, jahka riemun päivä koittaa, omansa kun saa kuningas'."
"Master Wildrake, muistan teidät hyvin", sanoi kuningas. "Kaiketi on hyvä sanomanne varma?"
"Varma, teidän majesteettinne! Enkö kuullut Kellojen moiketta? — enkö nähnyt tulituksia? — enkö juonut teidän majesteettinne maljaa niin usein, että koipeni tuskin kykenivät kantamaan minua laiturille? Se on yhtä varmaa kuin että minä olen vaivainen Roger Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnista."
Buckinghamin herttua kuiskasi kuninkaalle: "Olen aina aavistanut, että teidän majesteettinne piti ihmeellistä seuraa Worcesterista paetessanne, mutta tämä lienee sen oivallisimpia näytteitä."
"Ka, hyvinkin samanlainen kuin sinä ja muu seura, mitä olen pitänyt täällä näin monta vuotta", vastasi Kaarlo; "yhtä urhea sydän, yhtä tyhjä pää, yhtä paljon korukutouksia, vaikka jonkun verran himmentyneinä, yhtä häikäilemätön ja lähes yhtä paljon kolikoita taskussa".
"Soisin teidän majesteettinne uskovan tämän hyvien tietojen tuojan minun haltuuni, onkiakseni hänestä totuuden", esitti Buckingham.