38. LUKU.
"OMANSA KUN SAA KUNINGAS."
Vuodet kiitävät ohitsemme kuin tuuli. Me emme näe, mistä pyörre tulee tai mille suunnalle se painuu, ja me olemme itse katselemassa niiden vierimistä ilman oman muuttumisemme tajuntaa, vaikka kuitenkin Aika hivuttaa ihmiseltä voimat niinkuin tuulet riipivät metsistä lehdet.
Alicen ja Markham Everardin vietettyä häitänsä asui vanha ritari heidän lähellään vanhassa maatalossa, joka kuului hänen omaisuutensa takaisinlunastettuun osaan. Taloutta hoitivat Joceline ja Phoebe nyt avioparina, jonkun palkollisen avulla. Väsyessään Shakespeareen ja yksinäisyyteen hän oli aina tervetullut vieras vävynsä luona, jota hän kävikin tapaamassa tiheämpään, kun Markham oli kokonaan vetäytynyt pois valtiollisesta elämästä. Entinen eversti nimittäin pahaksui parlamentin väkivaltaista hajoitusta ja alistui sitä seuranneeseen Cromwellin hallintaan oikeastaan vain katsoen sitä vähäisemmäksi pahaksi, pitämättä uutta valtiomuotoa silti laillisena. Cromwell näytti aina haluavan osoittautua hänen ystäväkseen, mutta Everard oli suutuksissaan siitä ehdotuksesta, jonka mukaan hänen piti luovuttaa kuningas vainoojille; hän katsoi sitä kunniansa loukkaukseksi eikä milloinkaan vastannut suurmieheen lähentelyyn. Päin vastoin johtui hän siihen käsitykseen, joka oli nyt yleiseen vallalla kansan keskuudessa, että vakinaista hallitusta ei ollut saatavissa muutoin kuin kutsumalla karkoitettu kuningassuku maahan takaisin. Epäilemättä se omakohtainen ystävällisyys, jota hän oli kokenut Kaarlon taholta, sai hänet yhä luontevammaksi sellaiseen katsantokantaan. Kuitenkin hän jyrkästi kieltäysi kaikista toimista Oliverin eläessä, katsoen hänen valtansa niin vankaksi, että sitä ei voitu horjuttaa millään vastavehkeillä.
Sillaikaa Wildrake entiseen tapaan pysyi Everardin suojeltuna saattolaisena, vaikka se suhde toisinaan tuotti hänelle melkoista hankaluutta. Tuo arvoisa henkilö tosiaan toimittelikin monia pikku askareita perheessä silloin kun hän oleskeli isäntänsä talossa tai vanhan ritarin luona. Hän voitti puolelleen Alicen sydämen huomaavaisuudellaan lapsia kohtaan, opettaessaan hänen kolmea poikaansa ratsastamaan, miekkailemaan, pitelemään peistä ja edistymään muissa samanlaisissa harjoituksissa. Mutta ennen kaikkea oli hänen ansionaan se, että hän täytti suuren tyhjyyden vanhan ritarin elämässä. Hän pelasi tämän kanssa shakkia ja tammea tai luki Shakespearea taikka esiintyi lukkarina hartaudenharjoituksessa, kun joku viraltapantu jumaluusoppinut rohkeni sellaisen toimittaa valtiokirkon menojen mukaan. Etsipä hän vanhalle herrasmiehelle myös ammuttavaksi riistaa, niin kauvan kuin tämä vielä urheili, ja olletikin hän jutteli Brentfordin väkirynnäköstä sekä Edgehillin, Banburyn, Roundwaydownin ja muista taisteluista. Sellaiset puheenaineet riemastuttivat iällistä kavalieria, mutta hän ei voinut niin mukavasti saada niistä haastelluksi eversti Everardin kanssa, joka oli voittanut laakerinsa parlamentin palveluksessa.
Wildraken seurasta saatu apu kävi välttämättömämmäksi sitte kun Sir Henry oli menettänyt uljaan ja ainoan poikansa. Tämä sai surmansa Dunkirkin onnettomassa taistelussa, jossa valitettavasti Englannin värejä näkyi molemmilla kiistaavilla puolilla; ranskalaiset olivat silloin liitossa Oliverin kanssa, joka lähetti heille apuväkeä, ja karkoitetun kuninkaan joukot taistelivat espanjalaisten puolella. Sir Henry vastaanotti surullisen sanoman kuten vanha mies, nimittäin ulkonaisesti tyynemmin kuin olisi voinut odottaa. Hän tutkisteli viikkoja ja kuukausia uupumattoman tohtori Rochecliffen hänelle toimittamia rivejä, joiden allekirjoituksena oli pienin kirjaimin C.K. ja näiden alapuolella Louis Kerneguy; niissä kirjoittaja pyysi häntä kestämään tämän korvaamattoman menetyksen sitä lujemmin, kun hänellä — itseään tarkoittaen — oli vielä jäljellä yksi poika, joka aina oli katsova hänet isäkseen.
Mutta tästä lohdusta huolimatta näytti murhe vähitellen kuivetuttavan elonlähteet, toimien huomaamattomasti ja imien verta kuin vampyyri. Ilman mitään suoranaista sairautta tai ulkonaista vaivaa heikkenivät vanhuksen voimat ja virkeys hiljakseen, ja Wildraken avuliaisuus kävi päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi.
Sitä ei kuitenkaan ollut aina saatavissa. Kavalieri oli niitä onnellisia henkilöitä, jotka lujan ruumiinrakenteen, mietiskelyä karttelevan mielen ja eloisan luonteen perusteella kykenevät koko ikänsä esittämään koulupojan osaa — onnellisina hetkellisesti ja välinpitämättöminä seurauksista. Pari kertaa vuodessa, saatuansa kokoon muutamia kolikoita, kavalieri Wildrake matkusti Lontooseen, missä hän kuvauksensa mukaan lähti retkeilylle, joi niin paljon viiniä kuin sai eteensä ja vietti oman puheentapansa mukaan rymyävää elämää itsensä kaltaisten huimaluontoisten kavalierien kanssa, kunnes joku äkkipikainen puhe tai maltiton tekonen toimitti hänet johonkin vankilaan, mistä hänet oli lunastettava maksamalla sakkoja ja korvauksia sekä toisinaan hiukan maineenkin kustannuksella.
Vihdoin kuoli Cromwell, hänen poikansa luopui hallituksesta, ja siitä käänteestä johtuneet muutokset saivat Everardin monien muiden mukana ryhtymään tehokkaampiin toimenpiteisiin kuninkaan hyväksi. Everard myönsi siihen tarkoitukseen melkoisia rahavarojakin, mutta mitä varovaisimmin ja ryhtymättä tekemisiin välittäjien kanssa, kääntyen ainoastaan suoraan itse kanslerin puoleen, jolle hän antoi paljon tärkeätä valaistusta yleisistä asioista. Kaikessa ymmärtäväisyydessäänkin hän oli vähällä sekaantua Bootliin ja Middletonin tehottomaan kapinaan länsirannikolla ja pelastui hyvin työläästi tuon epäaikaisen yrityksen onnettomilta seurauksilta. Vaikka asema kuningaskunnassa joutui tämän jälkeen kolmin verroin sekavammaksi, ei kuitenkaan näkynyt mitään suotuisaa käännettä kuninkaan asialle, kunnes kenraali Monk Skotlannista käsin ryhtyi sotaisiin toimiin. Silloinkin, täydellisen menestyksen kynnyksellä, Kaarlon mahdollisuudet näyttivät huonommilta kuin koskaan, etenkin kun hänen Brysselissä pitämäänsä hoviin saapui tieto, että Monk Lontooseen päästyänsä oli asettunut parlamentin käskettäväksi.
Tähän aikaan kuningas oli eräänä iltana parhaillaan pitämässä pikku kemuja Buckinghamin, Wilmotin ja joidenkuiden muiden vaeltavan hovinsa teikarien kanssa, kun kansleri Clarendon äkkiä pyysi puheillepääsyä ja astui sisälle kursailemattomammin kuin hän olisi menetellyt muulloin, ilmoittaakseen merkillisiä uutisia. Lähettiläästä ei hän sanonut voivansa virkkaa mitään, paitsi että tämä näytti juoneen paljon ja nukkuneen vähän; mutta mies oli tuonut selvän luottamustodisteen henkilöltä, jonka uskollisuudesta hän saattoi taata hengellään. Kuningas pyysi saada nähdä itse sanansaattajan.