C. R.[31]
Kauvan ja vakaasti tuijotti Sir Henry kirjeeseen ikäänkuin opetellen sitä ulkoa. Hän sijoitti sen sitte huolellisesti lompakkoonsa ja tiedusti Alicelta edellisen yön seikkailuja. Ne oli väleen kerrottu. Heidän keskiöinen kävelynsä ajopuiston läpi oli onnistunut joutuisasti ja turvallisesti. Nähtyään Kaarlon lähtevän ratsastamaan saattolaisen kanssa hän oli hiukan levähtänyt mökissä, jonka luona he erosivat toisistaan. Aamulla tuli tieto, että huovit olivat ottaneet haltuunsa Woodstockin, joten sinne palaaminen olisi voinut aiheuttaa vaaraa, epäluuloa ja kuulustelua. Alice ei senvuoksi yrittänytkään sitä, vaan meni erääseen naapuritaloon, jossa asui muuan taatusti kuningasmielinen leskirouva; tämän mies oli palvellut majurina Sir Henry Leen rykmentissä ja kaatunut Nasebyn taistelussa. Mrs. Aylmer oli järkevä nainen, ja noiden ihmeellisten aikojen tarpeet teroittivatkin jokaisen kykyä juoniin ja oveluuteen. Hän lähetti Woodstockin moision ympäristölle erään uskollisen palvelijansa vakoojaksi, joka näki vankien vapautuksen ja otti selon ritarin määräpaikasta siksi iltaa, tuoden sitte heti tiedon emännälleen ja hänen määräyksestään saattaen Alicea ratsain, tämän tullessa isänsä luo.
Harvoin lienee illallisella istuttu niin hisahtamattomina kuin tässä hämilleen joutuneessa seurassa, jossa kukin omiin mietteisiinsä vaipuneena oli ymmällä, arvaillessaan toisten ajatuksia. Vihdoin saapui hetki, jolloin Alice tunsi sopivaksi vetäytyä levolle noin uuvuttavan päivän jälkeen. Everard saattoi häntä hänen huoneensa ovelle ja aikoi sitten itse lausua hyvästi. Mutta hänen kummastuksekseen pyysi eno häntä palaamaan, viittasi häntä istuutumaan ja antoi hänelle kuninkaan kirjeen luettavaksi. Hän tähysteli sisarenpoikaansa tiukasti tämän silmäillessä kirjelmää, itsekseen päätettyänsä, että jos hän havaitsisi mitään muuta kuin sydämellistä riemastusta lukijassa, piti kuninkaankin käskyjen mieluummin raueta kuin Alicen joutua uhratuksi henkilölle, joka ei vastaanottanut hänen kättänsä suurimpana siunauksena, mitä maan päällä voitiin suoda. Mutta Everardin kasvonpiirteet ilmaisivat ilahtunutta toivetta kirkastuneempinakin kuin isä olisi voinut aavistaa, samalla kun ne kuvastivat ihmetystä; ja kun lukija kohotti katseensa ritariin pelokkaana ja epäröivänä, näkyi Sir Henryn kasvoilla herttainen myhäily, hänen keskeyttäessään äänettömyyden. "Vaikka kuninkaalla ei olisi ainoatakaan muuta alamaista Englannissa", hän sanoi, "olisi hänen käytettävissään kuitenkin Lee-suvun jäsenten tahto. Mutta Everard-perhe ei viimeksi liene ollut niin kiintynyt kruunuun, että senkin nimen kantaja mukautuisi määräykseen, jossa hänelle esitetään avioliittoa kerjäläisen tyttären kanssa."
"Sir Henry Leen tytär tuottaisi loistoa herttuankin perheeseen", sanoi
Everard polvistuen enonsa eteen ja väkisin suudellen hänen kättänsä.
"Tyttö on kyllä mukiinmenevä", tuumi ritari ylpeästi; "mitä itseeni tulee, niin ei köyhyyteni joudu tuottamaan häpeätä tai haittaa ystävilleni. Minulle on tohtori Rochecliffen hyväntahtoisuus varannut joitakuita kolikoita, ja Joceline ja minä tulemme jotenkuten toimeen."
"Ei, rakas eno, te olette rikkaampi kuin luulette", ilmoitti Everard. "Se osa maaomaisuuttanne, jonka isäni lunasti kohtuullisesta korvaussummasta, on vielä omanne; sitä pitävät hallussaan uskotutmiehet teidän nimessänne, ja minä itse olen heistä yksi. Te olette vain velkaa meille rahalainasta, josta teemme kanssanne tiliä koronkiskurien tavoin, jos se teitä miellyttää. Isäni on kykenemätön käyttämään hyödykseen ystävän hädänalaisuutta, myydäkseen omaisuutenne saatavastaan, ja kaiken tämän olisitte kuullut aikaa sitte, mutta te ette — tarkoitan, aika ei soveltunut selityksiin — nimittäin —"
"Tarkoitat olleeni liian tuittupää kuulemaan järkeä, Mark, ja sen uskonkin olevan aivan totta. Mutta luullakseni ymmärrämme toisiamme nyt. Huomenna lähden perheeni keralla Kingstoniin, missä vielä nimitän erästä vanhaa taloa omakseni. Tule sinne, jahka joudat, Mark, — tai täyttä vauhtia, jos haluat — mutta tule isäsi suostumuksella."
"Tuon juuri isänikin", ehdotti Everard, "jos sallitte".
"Kuten vain hän ja sinä tahdotte", vastasi ritari. "Jocelin tuskin sulkee ovea sinulta tai Bevis murisee kuten Louis Kerneguy-paralle. — Ei, ihastelu jo silleen; mutta hyvää yötä, Mark, hyvää yötä — ja jollet ole eilisestä väsyksissä, vaan ilmestyt tänne kello seitsemältä aamulla, niin pitänee meidän sietää seuraasi Kingstonin tiellä."
Vielä kerran Everard puristi ritarin kättä, silitti Bevistä, joka vastaanotti hänen ystävällisyytensä armollisesti, ja läksi kotiin onnellisuuden unelmiin, jotka muutamia kuukausia myöhemmin toteutuivat siinä määrin kuin tämä kirjava maailma sallii.