"Äh, rutto sinut periköön", väitti Wildrake, "tuo on juuri sitä ikuista laverrusta — samaa te kaikki sanotte. Kaikki te taistelitte kuningasta vastaan puhtaassa rakkaudessa ja uskollisuudessa ettekä muutoin. Älyän kuitenkin haastelusi ytimen, ja tunnustan pitäväni siitä enemmän kuin osasin odottaa. Armeija on nyt karhunanne, ja vanha Noll on karhunkaitsijanne, ja sinä olet kuin maalaiskonstaapeli, joka lyöttäytyy hyviin väleihin kaitsijan kanssa, estääkseen tätä laskemasta otsoa irti. No, saattaa tulla päivä, jolloin aurinko paistaa meidän puolellemme aitaa, ja sitte sinä ja kaikki kunnon hyvänsään ihmiset, jotka mielistytte voimakkaampaan puolueeseen, tulette puoltamaan meidän ponnistuksiamme."
Suurestikaan tarkkaamatta ystävänsä sanoja eversti Everard tutki huolellisesti Cromwellin valtakirjaa. "Se on rohkeampi ja jyrkempi kuin odotin", hän sanoi. "Kenraalin täytyy tuntea itsensä voimalliseksi, kun hän asettaa oman arvovaltansa niin suoranaisesti valtakunnanneuvostoa ja parlamenttia vastaan."
"Et epäröitse toimia sen nojalla?" tiedusti Wildrake.
"En, toden totta", vastasi Everard. "Mutta minun on varrottava, kunnes saan avukseni pormestarin, joka luullakseni hyvillä mielin näkee noiden miesten häädön palatsihuvilasta. Minun ei sovi yksinomaan nojata sotilaalliseen valtaan, jos mahdollista."
Astuen sitte huoneen ovelle hän lähetti talon palvelijan hakemaan järjestysvallan päätä, pyytäen ilmoittamaan tälle, että eversti Everard halusi puhutella häntä niin pian kuin suinkin kävi päinsä.
"Olet varma siitä, että hän tulee kuin koira vihellyksestä", virkkoi Wildrake. "Sana kapteeni tai eversti panee lihavan porvarin ravaamaan nykyisin, kun yksi säilä vastaa viittäkymmentä ammattikunnallista vapaakirjaa. Mutta tuolla on rakuunia, samoin kuin sekin kolkkonaamainen heittiö, jonka minä äskettäin säikäytin, irvistäessäni hänelle ikkunasta. Luuletko niiden vintiöiden talttuvan hyvällä?"
"Kenraalin valtakirja merkitsee heille enemmän kuin kymmenen parlamentin päätöstä", vakuutti Everard. "Mutta on aika sinun syödä, jos olet tosiaan haukkaamatta ratsastanut tänne Windsorista."
"En pidä väliä", epäsi Wildrake. "Antoipa kenraalisi minulle aamiaisen, joka luullakseni pätee kelpo toviksi, jos koskaankaan pystyn sitä sulattamaan. Kautta messun, se painoi niin raskaasti omaatuntoani, että minä vein sen kirkkoon, nähdäkseni voisinko sulattaa sitä siellä muiden syntieni ohella. Mutta vielä mitä."
"Kirkkoon — kirkon ovelle, tarkoitat", oikaisi Everard. "Minä tunnen tapasi — sinä aina kohotat hattuasi kunnioittavasti kynnyksellä, mutta harvoinpa astut sen yli."
"No", vastasi Wildrake, "ja jos sieppaankin hytyrän päästäni ja polvistun, niin eikö ole säädyllistä osoittaa samaa arvonantoa kirkossa kuin palatsissa? Onko muka hienoa nähdä anabaptistienne ja brownilaistenne ja kaikkien teidän muiden kerääntyvän saarnaa kuulemaan yhtä kursailemattomasti kuin siat kaukalon ääreen? Mutta tässä tulee ruokaa, ja nyt käsiksi pöytärukoukseen, jos kykenen muistamaan."