Everardissa herätti siinä määrin harrastusta hänen tätinsä puolison ja serkkunsa kohtalo, ja hän suunnitteli niin hartaasti heidän palauttamistansa rauhalliseen kotiinsa sen peloittavan nuijan suojaan, jota jo pidettiin Englannin johtosauvana; ettei hän tullut huomanneeksi suurta muutosta tosiaan tapahtuneeksi kumppaninsa tavoissa ja ulkonaisessa esiintymisessä ainakin. Hänen käyttäytymisensä ilmaisi usein jonkunlaista rynnistelyä vanhojen hillittömien halujen ja joidenkuiden vereksien pidättymispäätösten välillä, ja oli melkein hullunkurista nähdä, kuinka vastakääntyneen käsi tuon tuostakin ihan itsellään tapaili isoa mustaa nahkaleiliä, joka sisälsi kahden kaksinkertaisen kivipullon verran väkiolutta, ja miten se aina viime hetkessä siirtyi parantuneen naukkailijan paremman harkinnan pakoituksesta syrjään ja tarttuikin kaatamaan isosta kannusta terveellistä ja puhdasta vettä.
Ei ollut vaikea havaita, että raittius ei ollut vielä käynyt helpoksi ja että jos sillä olikin omaksujansa älyllinen tarmo Puolellaan, ulkonainen ihminen mukautui siihen vastahakoisesti ja kapinoitsevasti. Mutta kunnon Wildrake oli hirveästi peljästynyt siitä tolasta, jota Cromwell oli hänelle esittänyt, ja hänet oli vallannut tunne, joka ei ole katolilaiselle uskonnolle erikoinen: hän oli itsekseen tehnyt juhlallisen päätöksen, että jos hän eheänä ja kunniallisesti selviäisi tuosta vaarallisesta puhelusta, osoittaisi hän kiitollisuuttansa taivaan suosiollisuudesta, luopumalla joistakuista synneistä, jotka helpoimmin viettelivät häntä, ja liiatenkin ryypiskelystä, johon hän monien nurjamielisten vertaistensa tavoin luontui liiaksi.
Tämä päätös tai vala oli osittain varokeino, samalla kun se tyydytti uskonnollista mielijohdetta. Hän nimittäin älysi hyvin mahdolliseksi, että nykyisessä tilanteessa saattaisi hänen haltuunsa osua vaikeita ja arkaluontoisia asioita, joiden hoitelussa hänen olisi sovelias toimia jonkun paremman osviitan mukaan kuin Rabelaisin ylistämän Pullon. Tarkoin noudattaen tätä järkevää vakaumusta hän ei koskenut olueen eikä konjakkiin, jotka oli asetettu hänen eteensä, ja kieltäysi jyrkästi kanarinviinistä, jolla hänen ystävänsä tahtoi parantaa hänen ateriaansa. Juuri kun poika korjasi pois lautaset ja ruokaliinat sekä jo mainitsemamme ison leilin ja oli enää parin askeleen päässä ovelta, näkyi, kuitenkin kavalierin jäntevä käsivarsi vasiten venyvän, kun se ojentausi pitkälle hiukioimen nutun poimuista, pidätti peräytyvän Ganymedeen ja leiliin tarttuen vei sen huulille, jotka hiljaa hengähtivät: "P—u minut — tarkoitan, taivas minulle anteeksi antakoon — me olemme vaivaisia savikaavoja — yksi vaatimaton kulaus on sallittava hauraudellemme."
Niin jupisten hän painoi ylettömän astian leukapielilleen, ja pään verkalleen ja asteettain taipuessa taaksepäin sitä mukaa kun oikea käsi ylensi leilin pohjaa, alkoi Everard suuresti epäillä, tokko juoja ja kolpakko eriäisivät ennen kuin jälkimäisen koko sisältö oli siirtynyt edelliseen. Roger Wildrake malttoi sentään idartaa, kohtuullisen arvion mukaan nieltyänsä yhdellä henkäisyllä noin puolitoista tuopillista.
Hän laski astian sitte takaisin tarjottimelle, huohotti syvään keuhkojensa kevennykseksi, käski pojan laputtaa tiehensä lopuin juomin, jolloin hänen äänensä ilmaisi jonkunlaista lausujan lujuuden pelokasta epäilyä, ja sitte Everard-ystäväänsä kääntyen purki mieltänsä kohtuuden kiittelyyn, huomauttaen juuri maistamansa suuntäyden vahvistaneen häntä enemmän kuin jos hän olisi kellistellyt pöydässä maljoja neljä tuntia yhteen menoon.
Hänen ystävänsä ei vastannut, mutta itsekseen hän ei voinut olla arvelematta, että Wildraken raittiusharrastus oli tehonnut haarikkaan hänen ainoassa siemauksessaan yhtä paljon kuin kohtuullisemmat naukkaajaat olisivat voineet saada aikaan, jos olisivat istuneet maistelemassa kokonaisen illan. Mutta puheenaineen muutti isäntä, joka tuli ilmoittamaan hänen arvollisuudelleen eversti Everardille, että Woodstockin kunnioitettava pormestari ja kunnianarvoisa pastori Holdenough halusivat tavata häntä.
10. LUKU.
KUMMITTELEE.
Kelpo pormestarin rehevässä olemuksessa ilmeni touhuavaa tärkeyttä ja hämiä niinkuin miehellä, joka tajusi, että hänellä oli paljoa merkitsevä osa esitettävänä, jos hän vain kykenisi tarkoin älyämään, mikä se osa oli. Mutta molempiin tunteisiin liittyi suuri mielihyvä Everardin näkemisestä, ja hän hoki moneen kertaan tervetulo- ja riemastushuudahduksensa, ennen kuin hänet voitiin saada tarkkaamaan, mitä tämä herrasmies virkkoi vastaukseksi.
"Hyvä, arvoisa eversti, te olette tosiaan mieluisa näky Woodstockille kaikkina aikoma, ollen melkein kaupunkilaisemme, kuten saatan sanoa, koska olette asunut mm Paljon ja niin kauvan palatsissa. Totisesti alkaa asia käydä miltei yli ymmärrykseni, vaikka minä olen toimitellut tämän kauppalan virallisia tehtäviä jo pitkät ajat; ja te olette tullut avukseni kuin — kuin —"