Kaikki katseet kääntyivät julkeaan puhujaan, joka seisoi paksun ja jyhkeän saksilaisen pilarin vieressä, itse hiukan samankaltaisena, sillä hän oli lyhytkasvuinen, mutta hyvin vanttera, tanakka ja leveä miehen pätykkä. Hän nojasi pitkään metsänvartijan sauvaan ja käytti ihokasta, joka nyt oli tosin pahasti tahriutunut ja haalistunut, mutta oli aikoinaan ollut vihreätä Lincolnin verkaa ja vielä osoitti jälkiä nauhakoristeista. Miehen sävy oli huolettoman ja hyväntuulisen uskalias, ja vaikka soturien läsnäolo tuntui pidäkkeeltä, eivät muutamat porvarit voineet olla huudahtamatta: "hyvin sanottu, hauska Joceline!"

"Hauskaksi Jocelineksikö häntä nimitätte?" pitkitti saarnaaja osoittamatta hämiä tai pahastusta keskeytyksestä. "Minäpä teen hänestä rauskan Jocelinen, jos hän toistamiseen puuttuu puheeseeni. Teidän puistonkaitsijoitanne kaiketi, jotka eivät voi koskaan unohtaa, että heillä on ollut C.R.[8] hihakilvissään ja metsästystorvissaan, niinkuin koiralla on herransa nimi kaulahihnassaan — kaunis tunnus kristityille ihmisille! Mutta alhainen luontokappale on paremmalla puolella — elukka kantaa omaa turkkiaan ja viheliäinen orja isäntänsä takkia. Olen jo ennenkin nähnyt tuollaisen heilakan heilumassa narun jatkona. — Missä minä olinkaan? Niin, moittimassa teitä verukkelehtimisestanne, Woodstockin miehet. — Niin, olitte te sanoneet luopuneenne paavilaisuudesta, ja te olette erkaantuneet kirkkoruhtinaitten vallasta, ja sitte te pyyhitte partaanne niinkuin fariseukset ainakin — ja kuka muka niin innokkaasti puoItaisikaan uskonnon puhtautta kuin te! Mutta minä sanon teille, että te olette vain niinkuin Jehu, Nimshin poika, joka kukisti Baalin temppelin, vaan ei kuitenkaan erinnyt Jerobeamin pojista. Ihan samaten tekään ette syö kalaa perjantaisin sokaistuneiden paavilaisten mukana ettekä hakkeluspiirakoita joulukuun viidentenäkolmatta niinkuin piispalaiskuhnurit; mutta mesiviiniheraa te ahmitte vuoden jokaisena ehtoona silmittömän presbyteriläisen opastajanne kanssa, ja pahaa puhutte arvohenkilöistä ja herjaatte kansanvaltaa; ja te ylvästelette Woodstockin uhkeasta puistosta ja sanotte: 'Eikö sitä aidattu ensimäiseksi Englannissa ja juuri Henrikin toimesta, sen Wilhelmin pojan, jota Valloittajaksi sanotaan?' Ja teillä on siellä ruhtinaallinen huvitalo, jota sanotte Kuninkaalliseksi Palatsihuvilaksi; ja tammi on teillä, jota nimitätte Kuninkaan tammeksi; ja te varastatte ja syötte puiston riistaa ja sanotte: 'Tämä on kuninkaan riistaa, huuhtokaamme se alas maljalla kuninkaan terveydeksi — parempi on sen joutua meidän ruuaksemme kuin noiden keropäiden tasavaltalaisheittiöiden.' Mutta kuulkaa minua, ja ottakaa opiksenne. Näiden seikkojen takia me joudumme kiistasille teidän kanssanne. Ja meidän nimemme on oleva tykinlaukaus, jonka tieltä teidän ajanvietoksi ihastelemanne palatsihuvila luhistuu raunioiksi; ja me olemme kuin kiila halkomassa Kuninkaan tammen polttopuiksi, joilla kuumennetaan leipurin uunia; ja me kaadamme teidän puistonne aidat ja ammumme hirvenne ja syömme ne itse, jättämättä teille mitään osaa — luitakaan kaluttaviksi. Ette saa kymmenen pennyn veitseen vartta niiden sarvista ettekä leikatuksi housuparia niiden taljoista, niin veitsiseppiä ja hansikkaantekijöitä kuin olettekin joka sorkka; ettekä te myöskään saa mitään lohdutusta taikka kannatusta köyhäksi ryöstetyltä kavaltajalta Henry Leeltä, joka sanoi itseänsä Woodstockin ylimetsänhoitajaksi, sen paremmin kuin keltään hänen puoluelaiseltansakaan, sillä tänne ovat tulossa ne, joilla on oleva nimenä Maher-shalalhash-baz, koska hän saaliiseen kiinni joutuisasti karkaa."

Tähän päättyi katkonainen mielenpurkaus, jonka jälkimäinen osa raskaasti painosti Woodstockin asukas-parkoja, tuntuen vahvistavan ikävää huhua, jota oli viime aikoina kerrottu. Yhteys Lontoon kanssa oli kyllä vitkallinen ja siten saadut tiedot epävarmoja; yhtä epävakaisia olivat itse ajatkin, ja kuulopuheita värittivät monen eri puolueen toiveet ja huolet. Mutta mitä Woodstockiin tuli, olivat sanomat yleensä viimeksi kohdistuneet erityiselle suunnalle. Päivä päivältä olivat he kuulleet, että oli julkaistu onneton parlamentin määräys Woodstockin puiston myymisestä, sen huvilapalatsin hävittämisestä, ajometsän jättämisestä raiskiolle ja paikan vanhan maineen muistojen pyyhkimisestä unohduksiin mikäli mahdollista. Useat porvarit tiesivät tällöin joutuvansa todennäköisesti suoranaisiin tappioihin, sillä monilla heistä oli joko suvaitsemuksen tai oikeutuksen nojalla erinäisiä mukavia laiduntamisen, polttopuiden hakkuun ja muita sellaisia etuja kuninkaallisessa ajometsässä; ja kaikkiakin kauppalan asukkaita loukkasi ajatus, että paikan nähtävyydet tuhottaisiin, sen rakennukset hajoitettaisiin ja sen kunniakkaat muistot häivytettäisiin. Tällaista isänmaallista mielialaa ilmenee usein tuollaisilla paikkakunnilla, jotka ikivanhojen erikoisuuksien ja kauvan hellittyjen muisteloiden perusteella ovat peräti toisenlaisia kuin nykyaikaiset pikku yhteiskunnat. Woodstockin kansalaisilla oli se tunne mitä elävimpänä. He olivat vapisseet onnettomuuden aavistelussa, mutta nyt he pitivät kotitaloansa sinetittynä, kun sen ilmoittivat ilmestymisellään nuo synkät, ankarat ja samalla kaikkivaltiaat soturit — nyt kun he kuulivat erään heikäläisen sotilaallisen saarnamiehen suullisesti julistavan sen. Keskinäisten erimielisyyksien aiheet unohtuivat hetkeksi, kun seurakunta ilman loppuvirttä tai siunausta verkalleen ja murheissaan läksi kotiinpäin, kukin omaan asuntoonsa.

2. LUKU.

YLI VOIMIEN.

Saarnan päätyttyä sotilaspuhuja pyyhki otsaansa, sillä viileästä säästä huolimatta oli hän kuumissaan puheensa ja liikkeittensä kiivaudesta. Sitte hän astui alas saarnastuolista ja virkkoi pari sanaa korpraalille, joka johti soturiosastoa; yksivakaisesti nyökäten vastaukseksi tämä ilmaisi käsittävänsä asian, kokosi miehensä ja marssitti heidät järjestyksessä kauppalasta valittuun majapaikkaan.

Saarnaaja itse poistui kirkosta niinkuin ei olisi mitään merkillistä tapahtunut ja asteli pitkin Woodstockin katuja kuin muukalaisena, joka silmäili paikkakuntaa; hän ei näyttänyt huomaavankaan, että häntä itseänsä vuorostaan tähystelivät huolestuneina sen asukkaat, joiden salavihkaiset katseet tuntuivat tarkkailevan häntä ikäänkuin sekä epäiltynä että kamalana, vaan ei kuitenkaan millään muotoa ärsytettävänä häiritsijänä. Hän ei ollut heistä millänsäkään, vaan harppoi eteenpäin senaikuisten huomattavien kiihkoilijani omaksumaan tapaan — jäykän juhlallisin askelin, katse ankarana ja samalla mietiskelevänä kuten miehen, jolle maallisten asiain tuottamat väkinäiset keskeytykset ovat pelkkänä häiriönä, pakoittaessaan hänet hetkeksi kääntämään ajatuksensa pois taivaallisista seikoista. Kaikkinaisia viattomia huvituksia he epäilivät ja halveksivat, ja haitatonta hilpeyttä he inhosivat. Sellainen mielenlaatu kuitenkin muovasi miehiä suuriin ja urhoollisiin tekoihin, omaksuessaan periaatteen — ja omaa etua tavoittamattoman periaatteen — vallitsevaksi vaikuttimeksi mielihalujen tyydyttämisen sijasta. Jotkut noista miehistä olivat kyllä tekopyhiä, käyttäen uskonnon kaapua vain kunnianhimonsa verhona; mutta useilla oli todellisena se harras luonne ja ankara tasavaltalainen kunto, jota toiset ainoastaan teeskentelivät. Suuri enemmistö häilyi näiden molempien äärimäisyyksien välillä, tunsi jossain määrin uskonnon voimaa ja mukautui ajan henkeen teeskentelemällä paljon lisää. Yksilö, jonka otsalle ja ryhtiin painuneet pyhyyden pyrkimykset ovat antaneet aihetta ylläolevaan syrjäselitykseen, saapui vihdoin pääkadun päähän, Woodstockin puiston reunaan. Goottilaisen näköinen hammasharjainen holviportti suojeli pääsyä lehtokujaan. Se oli sekamuotoista rakennustaidetta, mutta herätti ylimalkaan suurtakin mielenkiintoa siitä huolimatta, että eri aikakausien antamat lisät edustivat eri makusuuntia. Tavattoman jyhkeä portti oli nyt rapistunut, osittain ruosteen syövyttämänä, osittain väkivallan pirstomana; se oli tehty taotuista rautakiskoista, jotka oli sommiteltu monenlaisiksi kiekuroiksi ja koruveistelmiksi, ylimpänä koristeenaan kovaonniset nimikirjaimet C.R.

Vieras pysähtyi ikäänkuin epävarmana, pyytäisikö hän päästä sisälle vai koettaisiko omin neuvoin. Hän tirkisteli ristikon läpi majesteetillisten tammien reunustamalle puistokäytävälle, joka hiljalleen kaareutuen johti eteenpäin ikäänkuin laajan ja ikivanhan metsän uumeniin. Ison rautaportin käyntiveräjä oli huomaamatta jäänyt auki, ja se houkutteli soturin astumaan sisälle, mutta kuitenkin hiukan epäröiden kuten tunkeutuja, joka arvelee aluettansa kielletyksi — hänen sävynsä tosiaan ilmaisi suurempaa paikan kunnioitusta kuin olisi osannut odottaa hänenlaiseltaan mieheltä. Hän hiljensi vakaata ja mahtipontista astuntaansa ja seisahtui lopulta katselemaan ympärilleen.

Jokseenkin lähellä näki hän puiden keskestä kohoavina pari ikivanhaa ja kunnianarvoiselta näyttävää harjatornia, joilla kumpaisellakin kimalteli oma harvinaista tunnuskuvaa esittävä tuuliviirinsä syysauringon hohteessa. Nämä ilmaisivat vanhaa metsästyshovia eli niin sanottua huvilapalatsia, joka oli Henrikki II:n ajoista asti ollut Englannin hallitsijain satunnaisena asuntona, milloin heidän teki mieli pistäytyä Oxfordin metsiin, joissa oli silloin niin runsaasti riistaa, että vanhan Fullerin mukaan erämiehet ja haukankäyttäjät eivät missään saaneet suurempaa hupia. Huvilapalatsi sijaitsi pienellä tasangolla, jolle nyt oli istutettu sykomoripuita, ei kaukanakaan sen uhkean paikan pääsykäytävästä, mihin katsoja ensin pysähtyy silmäilemään Blenheimiä, ajattelemaan Marlboroughin voittoja ja ylistämään tai moittimaan Vanbrughin tyylin jykevää suuruutta.

Siihen pysähtyi sotainen saarnamiehemmekin, mutta toisin ajatuksin eikä suinkaan ihailemaan ympäristön maisemaa. Pian jälkeenpäin näki hän kahden henkilön, miehen ja naisen, lähestyvän hitaasti ja niin syventyneinä omaan keskusteluunsa, että he eivät kohottaneet katsettansa huomatakseen vierasta seisomassa polulla edessään. Soturi käytti hyväkseen heidän tarkkaamattomuuttansa, ja haluten sekä pitää silmällä heidän liikkeitään että karttaa heidän huomiotansa hän hiipi ison puun suojaan, jollaiset reunustivat tietä; oksat lakaisivat maata joka puolelta ja suojasivat hänet ilmitulolta, jollei häntä suorastaan etsittäisi.