Sillävälin pitkittivät herrasmies ja vallasnainen kulkuansa, suunnaten askeleensa puutarhaistuimelle, johon auringon säteet vielä osuivat; se oli asetettu saman puun viereen, jonka tyvelle vieras oli kätkeytynyt.
Mies oli vanhanpuoleinen, mutta näytti enemmän murheen ja raihnaisuuden kuin vuosien painon murtamalta. Hänellä oli suruviitta yhtä synkänvärisen puvun yllä, joka oli Vandyken ikuistamaa mielenkiintoista kuosia. Mutta vaikka vaateparsi oli sievä, oli pukeutuminen huolimatonta, osoittaen käyttäjän mielen rauhattomaksi. Hänen iäkkäillä, mutta vielä komeilla kasvoillaan oli sama arvontunnon sävy, joka ilmeni puvussakin ja ryhdissä. Silmäänpistävänä piirteenä hänen ulkomuodossaan oli pitkä valkoinen parta, joka laskeusi kauvas viilteisen ihokkaan rinnuksen alapuolelle ja oli omituisena vastakohtana hänen asunsa tummuudelle.
Nuori nainen, joka näytti jossain määrin tukevan tätä kunnianarvoisaa herrasmiestä heidän kävellessään käsihakaa, oli hento ja keijuismainen ilmiö, niin sorea varreltaan ja niin kaunis kasvoiltaan, että hänen koskettelemansa maa tuntui liian järeän tukevalta kamaralta noin leijuvan olennon kannattelijaksi. Mutta kuolevaisen kauneuden täytyy ottaa osansa inhimillisistä suruista. Kaunottaren silmissä näkyi kyynelten jälkiä; hänen kasvonsa olivat tulehtuneet hänen kuunnellessaan iällistä kumppaniansa, ja tämän alakuloisesta, mutta pahastuneesta katsannosta oli ilmeistä, että keskustelu oli yhtä tuskallista hänelle itselleen kuin naisellekin. Heidän istuuduttuaan vastamainitulle penkille oli herrasmiehen puhelu selvästi kuuluvaa lymynneelle soturille, mutta nuoren naisen vastauksista hän ei niin hyvin saanut tolkkua.
"Sitä ei käy sietäminen!" sanoi vanhus kiihkeästi; "se nostattaisi rampautuneen raukankin soturiksi. Väkeni on harventunut, sen kyllä myönnän, tai luopunut minusta näinä aikoina — en kanna niille miesparoille siitä kaunaa; mitä he tekisivät minua palvellessaan, kun ruoka-aitassa ei ole leipää eikä kellarissa olutta? Mutta meillä on vielä ympärillämme moniaita karkeapintaisia metsämiehiä vanhaa Woodstockin rotua — useimmat heistä vanhoja kuten minä itsekin — entä sitte? Vanha puu harvoin kivertyy kostuessaan! Minä tahdon puolustaa vanhaa taloa, enkä ensi kertaa pidäkään sitä hallussani kymmenkertaisesti isompaa voimaa vastaan kuin nyt on puheena."
"Voi, isä rakas!" virkkoi nuori nainen äänellä, joka tuntui ilmaisevan, että vanhuksen vastustusaie oli aivan toivoton.
"Ja mitä surkeilet?" kysyi herrasmies äkäisesti. "Sitäkö, että suljen oveni joltakulta kymmeneltä verenhimoiselta teeskentelijältä?"
"Mutta heidän herransa voivat yhtä helposti lähettää rykmentin tai armeijan, jos haluavat", vastasi lady; "ja mitä hyötyä olisi tästä puolustautumisestasi? Se vain katkeroittaisi heidät täydelliseksi tuhoksesi."
"Niin tapahtukoon sitten, Alice", tuumi hänen isänsä; "olen elänyt aikani, ja sen ylikin. Olen jäänyt eloon mitä ystävällisimmän ja ruhtinaallisimman herrani jälkeen. Mitä teen minä maan päällä tammikuun kolkon kolmannenkymmenennen perästä? Sen päivän murha oli merkkinä kaikille Kaarlo Stuartin uskollisille palvelijoille kostaa hänen kuolemansa tai kuolla niin pian jälkeenpäin kuin saattoivat tavata arvolleen soveltuvan tilaisuuden."
"Älä puhu tuolla tavoin, isä", pyysi Alice Lee. "Ei ole vakavuutesi ja ansioittesi mukaista heittää sikseen elämää, joka saattaa vielä hyödyttää kuningastasi ja maatasi, — asema ei pysy aina tällaisena, ei voi pysyä. Englanti ei kauvan siedä valtiaita, joita nämä pahat ajat ovat sille määränneet. Sillävälin" — tässä välttivät muutamat sanat kuuntelijan korvan — "ja varo sitä maltittomuutta, joka tekee pahan pahemmaksi".
"Pahemmaksiko?" huudahti kärsimätön vanhus. "Mikä voi olla pahempaa? Eikö jo kaikki ole pahimmillaan? Eivätkö nuo heittiöt tahdo häätää meitä ainoasta suojasta, mikä meille on jäänyt — hävittää mitä kuninkaallista omaisuutta vielä on hoidettavanani — tehdä ruhtinaitten palatsista varkaitten luolaa ja sitte pyyhkiä partaansa ja kiittää Jumalaa, niinkuin olisivat laupeuden työssä olleet?"