"Huomaatteko, master Tomkins", kuiskasi toinen palvelija taloudenhoitajalle, "katsokaas, kuinka reippaasti pastori tunkeusi kaikkien edelle! Niin, master Tomkins, meidän pappimme on todellinen kirkon valtuutettu upseeri — teidän maallikkosaarnaajanne eivät ole parempia kuin joukkio nuijamiehiä ja tarjokkaita."
"Seuratkoon minua ken haluaa", sanoi pastori Holdenough, "menköön edelläni ken tahtoo, — minä kävelen tämän talon asuttavien paikkojen läpi ennen kuin lähden täältä, varmistuakseni siitä, onko saatana todella tunkeutunut näihin muinaisen syntisyyden kaameihin luoliin, vai pelkäämmekö ja pakenemmeko me kenenkään ajamatta takaa, niinkuin ne pahat ihmiset, joista pyhä David puhuu".
Harrison oli kuullut nämä sanat. Hän kavahti istualtaan, veti miekkansa ja huudahti: "Vaikka tässä talossa olisi yhtä monta hornanhenkeä kuin on päässäni hiuksia, niin asiamme nimessä minä ahdistan heitä ihan juoksuhautoihinsa asti!"
Niin sanoen hän heilutti asettaan ja kiirehti joukkueen etupäähän, astellen pastorin rinnalla. Lähimpänä yhtyi sitten osastoon Woodstockin kauppalanvanhin, pitäen oloansa kenties turvallisempana pastorinsa seurassa, ja koko saattue läksi etenemään toistensa kintereillä, takimaisina kynttilöitä kantavat palvelijat, etsiäkseen palatsihuvilasta jotakin syytä säikkyyn, joka näytti heidät äkkiä vallanneen.
"Ei, ottakaa minut mukaan, ystävät", virkkoi eversti Everard, joka oli katsellut ihmeissään. Hän aikoi nyt seurata joukkuetta, mutta Bletson tarttui hänen viittaansa ja pyysi häntä jäämään.
"Nähkääs, hyvä eversti", hän sanoi teeskennellen uljuutta, jota hänen vapiseva äänensä ei tukenut, "tänne olemme ainoastaan te ja minä jääneet kunnon Desboroughin kanssa varusväeksi, kaikkien muiden poistuessa hyökkäysretkelle. Meidän ei sovi vaarantaa koko osastoa yhteen rynnäkköön — se olisi epäsotilaallista — ha, ha, ha!"
"Taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee?" oudoksui Everard. "Kuulin hupsun tarinan ilmestyksistä, ollessani tulossa tänne, ja nyt huomaan teidät kaikki puolittain houruiksi pelosta enkä saa järkevää sanaa koko joukolta, Tointukaa toki, eversti Desborough — ihme ja kumma, master, Bletson — yrittäkää tyyntyä ja antakaa minun tietää tällaisen häiriön syy. Tekisi mieli luulla, että aivonne ovat hämmentyneet sekaisin."
"Ja niin saattaa minun ollakin", virkkoi Desborough, "vieläpä nurin narin, koska makuusijani viime yönä keikahti ylösalaisin, ja minä tuuperruin kymmeneksi minuutiksi kantapäät pystyyn ja pää alaspäin niinkuin teurastettava mulli orteen vedettynä".
"Mitä hölynpölyä tämä on, master Bletson? Desboroughia on kai painajainen vaivannut."
"Ei, totisesti, eversti, menninkäiset — tai mitä ne nyt lienevätkään olleet — olivat suosiollisia kelpo Desboroughille, sillä ne asettivat hänet lepäämään sen ruumiinosan varaan, joka — hei, ettekö kuullut jotakin? — on hänellä painopisteenä, nimittäin päälleen."