"No, tahdon palvella sinua, Everard, niinkuin mykkä tottelee mahdikin viittausta, tietämättä miksi tai mitä varten. Mutta lähdetkö tapaamatta ketään noista alikerran miehistä?"
"Tapaamatta ketään", sanoi Everard; "Luojan tähden, älä haaskaa aikaa".
Wildrake etsi käteensä aliupseerin ja vaati käskevästi hevosia; toinen mukautui vastaan väittämättä, hyvin tajuten eversti Everardin sotilaallisen arvon ja merkityksen. Parissa minuutissa oli siis kaikki valmista lähtöön.
13. LUKU.
VÄÄRÄSSÄ VALOSSA.
Eversti Everardin lähtö niin myöhäisenä hetkenä — sillä myöhäiseksi katsottiin siihen aikaan kello seitsemän illalla — herätti paljon arvailua. Palkolliset ja saattolaiset tunkeilivat koolle ulkosuojamaan, sillä jokainen piti varmana, että hänen äkillinen poistumisensa johtui jostakin "kummasta näystä", kuten he sanoivat, ja kaikki halusivat tietää, miltä niin urhoolliseksi tunnettu mies näytti äskeisen ilmestyksen järkyttämänä. Mutta hän ei suonut heille aikaa huomioihin, sillä ratsastusviittaansa kääriytyneenä harpaten suojaman poikki heittäysi hän satulaan ja karautti kiivaasti ajopuiston halki metsänvartija Jocelinen majaa kohti.
Markham Everard oli luonteeltaan tulinen, ripeä, harras, maltiton ja äkkipikaisuuteen asti päättäväinen. Kasvatuksen opettamat ja hänen lahkonsa voimakkaan siveellisen ja uskonnollisen kurin lujittamat tottumukset olivat karaisseet hänet salaamaan ja hillitsemäänkin tätä luontaista rajuutta sekä varomaan houkutuksia siihen. Mutta kiivaan kiihtymyksen tulvahtaessa pyrki nuoren soturin alkuperäinen tulisuus toisinaan voittamaan keinotekoiset esteensä, ja silloin se tokeen yli kuohuvan sadepuron tavoin yltyikin yhä huimemmaksi, ikäänkuin kostoksi siitä väkinäisestä tyvenyydestä, joka sen oli ollut omaksuttava joksikin aikaa. Tällaisissa tapauksissa hän oli tottunut näkemään ainoastaan sen kohdan, johon hänen ajatuksensa suuntausivat, ja rientämään suoraan sitä päin, olipa kysymyksessä henkinen pyrkimys tai aseman valtaus taistelutantereella, ottamatta lukuun edessään olevia vaikeuksia.
Tällähaavaa oli hänen vallitsevana kannustimenaan rakastetun serkkunsa irroittaminen niistä vaarallisista ja häpeällisistä salajuonista, joihin hän epäili tämän sotkeutuneen tai toiselta puolelta selvyyden hankkiminen siitä, oliko hänellä tosiaan mitään osuutta noihin vehkeisiin. Hän arveli pystyvänsä jossain määrin päättämään siitä silläkin perusteella, oliko Alice kotosalla vai ulkona hänen saapuessaan metsämajaan. Hän oli kyllä jostakin laulelmasta tai kertovasta runosta nähnyt erään omituisen petoksen, jolla muuan mustasukkainen vanha mies johdettiin harhaan. Käyttäen kotinsa ja naapuritalon välistä maanalaista tietä oli tarinan nainen esittäytynyt kahdessa paikassa vuorotellen niin joutuisasti ja näppärästi, että höperö ukko useitten kokeiden jälkeen johtui uskomaan kahdeksi eri henkilöksi vaimoansa ja sitä samannäköistä naista, jolle hänen naapurinsa osoitti niin suurta huomaavaisuutta. Mutta tämäniltaisessa seikkailussa ei ollut sijaa sellaiselle eksytykselle; välimatka oli liian suuri, ja valitessaan oikotien linnasta ja ratsastaessaan täyttä vauhtia tiesi Everard mahdottomaksi serkulleen ehtiä kotiin hänen edellään, tämä kun oli arka ratsastajatar päivänvalollakin.
Hänen isänsä saattoi tosin pahastua sisarenpojan sekaantumisesta, mutta mitä oikeutta oli ritarilla siihen? Eikö Alice Lee ollut Everardin läheinen sukulainen, hänen sydämensä hellin huollettava, ja pidättyisikö hän nyt yrittämästä pelastaa tyttöä typerän ja huimapäisen salaliiton seuraamuksilta, koska vanhan ritarin äkä saattoi herätä Everardin tulosta heidän nykyiseen asumukseensa vastoin hänen kieltoaan? Ei. Hän tahtoi sietää vanhuksen tylyä puhetta niinkuin nyt kärsi ympärillään ulvovan syystuulen hönkää ja risahtelevien oksien pieksentää, jotka hänen karauttaessaan alitse yrittivät vastustaa hänen matkaansa, kykenemättä sitä edes hidastuttamaan.
Hänellä oli syytä luulla, että Alice ei hänen saapuessaan perille ollut kotona; mutta siinä tapauksessa hän tahtoi kertoa Sir Henry Leelle itselleen, mitä oli kokenut. Miten hyvänsä tyttö olikaan saattanut joutua osalliseksi Woodstockissa toimitettuihin silmänkääntäjätemppuihin, Everard ei voinut ajatella muuta kuin että se oli tapahtunut hänen isänsä tietämättä, vanhalla ritarilla kun oli niin ankarat naisellisen sopivaisuuden ja säädyllisyyden vaatimukset. Samaa tilaisuutta hän aikoi käyttää mainitakseen ritarille hyvinperustellut toiveensa, että tämän oleskelu palatsihuvilassa oli pitennettävissä ja takavarikon toimeenpanijat saatavissa siirtymään kuninkaallisesta maahovista ja kruununpuistosta muilla keinoin kuin tuollaisilla järjettömillä peljätyksillä, joihin näköjään turvauduttiin heidän säikyttelemisekseen tiehensä.