Kaikki tämä tuntui niin soveliaalta hänen sukulaisvelvollisuutensa kannalta, että Everard vasta metsänvartijan mökin ovelle pysähtyessään ja ohjakset Wildraken käteen heittäessään muisti Sir Henry Leen kuumaverisen, korskean ja taipumattoman luonteen. Niinpä hän juuri säppiin tarttuessaan jäähtyikin vastahakoiseksi tunkeutumaan ärtyisen ritarivanhuksen puheille.
Mutta epäröimiseen ei ollut aikaa. Bevis oli jo usean kerran haukahtanut majasta ja alkoi käydä kärsimättömäksi; Everard ehti parahiksi käskeä Wildraken pidellä hevosia, kunnes hän lähettäisi Jocelinen hänen avukseen, kun vanha Joan loksautti oven auki kysyäkseen, kuka siellä liikkui näin myöhällä. Aivan toivotonta olisi ollut yrittää mitään selittelyä muori Joan-paralle; eversti sysäsi hänet senvuoksi varovasti sivulle, pudisti viittansa irti hänen hyppysistään ja astui Jocelinen asunnon keittiöön. Bevis kiirehti tukemaan Joanin vastarintaa, mutta elukan kiivastuksen masensi se ihmeellinen vaisto, joka saa tuon rodun niin sitkeästi muistamaan tuttavansa; nyt se tunnustikin herransa sukulaisen tervetulleeksi, omaan tapaansa kunnioittaen tulijaa päällänsä ja hännällään.
Yhä epävarmempana aiheessaan, mikäli toimeenpanon välttämättömyys läheni, eversti Everard hiipi lattian poikki kuin sairasvuoteelle menevä ja avasi sisähuoneen oven hitaalla ja vapisevalla kädellä, niinkuin olisi siirtänyt syrjään uutimet kuolevan ystävän edestä. Siellä hän näki seuraavanlaisen kohtauksen..
Sir Henry Lee istui vitsatuolissa tulen ääressä. Hän oli kääriytynyt viittaan ja ojentanut raajansa jakkaralle, ikäänkuin potien nivelsärkyä tai yleistä pahoinvointia. Tummalle vaatekappaleelle valuva pitkä valkoinen parta sai hänet näyttämään enemmän erakolta kuin elähtäneeltä soturilta tai säätyhenkilöltä, ja sitä vaikutelmaa lisäsi syvällinen ja harras tarkkaavaisuus, hänen kuunnellessaan kunnianarvoisaa vanhaa miestä, jonka ränstynyt asu vieläkin ilmaisi papillisen vaateparren jälkiä, kun hän matalalla, mutta täyteläisellä ja soinnukkaalla äänellä luki iltahartauden tekstiä Englannin valtiokirkon käsikirjasta. Alice Lee oli polvillaan isänsä jalkojen juuressa ja huolehti vastaveisuusta äänellä, joka olisi voinut soveltua enkelien kööriin, ja kainolla ja vakavalla hartaudella, joka haastoi samaa kuin säveltenkin kaunis kaiku. Hartaushetken toimittajaa ulkomuoto olisi näyttänyt miellyttävältä, jollei vasenta silmää ja osittain kasvojakin olisi peittänyt rumentava musta tilkku, jotapaitsi näkyviinkin jääneet piirteet olivat huolen ja kärsimysten leimaamia.
Eversti Everardin saapuessa kohotti saarnamies sormensa kuten varoittaakseen häntä häiritsemästä iltahetkeä jumalanpalvelusta, ja viittasi erääseen istuimeen. Näkemänsä kohtauksen liikuttamana hiipi tunkeutuja osoitetulle paikalle niin keveästi kuin mahdollista ja polvistui hartaasti pikku seurakunnan jäseneksi antautuen.
Everardin oli isä kasvattanut niinsanotuksi puritaniksi; tämä lahko ei nimityksen alkuperäisessä merkityksessä vastustanut Englannin valtiokirkon opetuksia eikä kaikissa kohdissa sen hallintojärjestystäkään, vaan poikkesi siitä etupäässä muutamia juhlamenojen, tapojen ja kirkollisten toimitusten hylkäämisessä, joita kuuluisa ja kovaonninen Laud harkitsemattoman itsepintaisesti vaati noudatettaviksi. Mutta vaikkapa kodin tavat olisivatkin muodostaneet Everardin mielipiteet suorastaan vastakkaisiksi valtiokirkon opinkäsityksille, olisi hän varmastikin suopunut näihin sen säännöllisyyden vaikutuksesta, jolla tämänmukainen jumalanpalvelus toimitettiin hänen enonsa perheessä Woodstockissa, palatsihuvilassa kun yleensä pidettiinkin vakituista kappalaista asumassa ritarin loistoaikoina.
Everard piti siis tavanmukaisesti suuressa kunniassa valtiokirkon syvällisesti vaikuttavaa hartaudenharjoitusta, ja silti eivät hänen katseensa voineet olla harhailematta Aliceen päin tai hänen ajatuksensa pysytellä erillään äskeisistä aikomuksista. Neitonen näytti tunteneen hänet heti, sillä hänen poskillaan hehkui tavallista tummempi puna, sormet vapisivat kääntäessään rukouskirjan lehtiä, ja äsken yhtä lujana kuin sointuisana helännyt ääni värähteli hänen kerratessaan vastaveisuun lauselmia. Mikäli Everard sai salavihkaa silmäillyksi näytti hänestä siltä kuin olisi tytön kauneuden laatu kuten ulkonainen asukin muuttunut tapahtumien käänteessä.
Kaunis ja jalosukuinen nuori neiti oli nyt vaateparreltaan mahdollisimman suuresti lähestynyt tavallisen maalaisneitosen ruskeata kotitekoista, mutta mitä hän oli menettänyt ulkonaisessa komeudessa, sen verran oli hän näköjään voittanut lisää arvokkuutta. Viehättävät vaaleanruskeat suortuvat oli nyt kierretty pään ympäri, ja ne kähertyivät ainoastaan sikäli kuin luonto oli ne järjestänyt, suoden hänelle korutonta viehkeyttä, jota puuttui hänen hiuslaitteensa näytellessä uutteran kamarineidon taitavuutta. Keveä hilpeys, jonka leikkisät ilmeet näyttivät hakevan huviketta, oli haipunut koettelemuksen kosketuksesta ja saanut sijaansa tyynen kaihomielisyyden, joka näytti valppaasti etsivän tilaisuutta muiden lohduttamiseen. Kenties oli rakastajan muistissa elävimpänä hänen kasvojensa entinen veitikkamainen, vaikka viaton sävy, kun hän päätteli Alicen toimineen mukana niissä häiriöissä, joita oli sattunut palatsihuvilassa. Varmaa on, että hän nyt tyttöä katsellessaan häpesi epäluuloansa ja päätti uskoa mieluummin, että paholainen oli jäljitellyt hänen ääntänsä, kuin että olento, joka näytti olevan niin suuresti tämän maailman tunteitten yläpuolella ja niin likeisesti liittyvän tulevaisen elämän puhtauteen, olisi karkeasti sekaantunut hänen ja muiden kiusaksi keksittyihin temppuihin.
Nämä ajatukset juolahtivat hänen mieleensä, niin sopimatonta kuin olikin antautua niihin sellaisella hetkellä. Jumalanpalvelus läheni nyt loppuansa, ja eversti Everardin melkoiseksi kummastukseksi ja hämmennykseksikin rukoili nyt pappi lujalla ja kuuluvalla äänellä sekä kaikkia arvonimityksiä käyttäen Kaikkivaltiasta siunaamaan ja varjelemaan "hallitsevaa herraamme, Kaarlo-kuningasta, näiden maitten laillista ja epäämätöntä valtiasta". Tämä siihen aikaan mitä vaarallisin rukous lausuttiin koroitetulla äänellä ja selvästi sanellen, ikäänkuin olisi hengenmies haastanut kaikki kuulijansa kiistämään vastaan, jos uskalsivat. Mutta jos tasavaltalainen upseeri ei yhtynytkään toivotukseen, katsoi hän ainakin ajan sopimattomaksi vastalauseen tekemiseen.
Hartaushetki päättyi tavalliseen tapaan, ja pikku seurakunta nousi. Siihen kuului nyt Wildrake, joka oli astunut sisälle viime rukouksen aikana. Hän ensimäisenä seurueesta sai sanoiksi, rientäen papin luo ja pudistaen hänen kättään mitä sydämellisimmin, samalla kun hän vannoi olevansa vilpittömästi iloissaan hänet nähdessään. Kunnon saarnamies vastasi puristukseen hymyllä ja huomautti, että hän olisi uskonut kavalierin vakuutuksen valattakin. Sillaikaa eversti Everard lähestyi enonsa istuinta ja kumarsi syvään ensin Sir Henry Leelle ja sitten Alicelle, jonka punehdus nyt levisi poskilta otsalle ja kaulalle.