"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi", sanoi eversti epäröiden, "kun valitsin mitä sopimattomimman hetken käynnilleni, jota en tohtisi luulla varsin mieluisaksi mihinkään aikaan".
"Kaukana siitä, sisarenpoika", vastasi Sir Henry paljoa leppoisammin kuin Everard olisi rohjennut odottaa, "päinvastoin, vierailusi olisi muina aikoina paljoa tervetulleempaa, jos meillä olisi onni nähdä sinut usein hartaushetkillämme".
"Toivoakseni tulee pian se aika, sir", vastasi Everard, "jolloin kaikkiin lahkoihin ja uskonjärjestöihin kuuluvat englantilaiset ovat omastatunnoltaan vapaita yhteisesti palvomaan sitä suurta isää, jota he kaikki omaan tapaansa puhuttelevat sillä rakkaalla nimellä".
"Sitä minäkin toivon, sisarenpoika", sanoi vanhus yhä yhtä säveästi; "ja me emme rupea tässä väittelemään, pitäisikö valtiokirkon sulautua hartauskokouksiin, vai vapaakirkollisten mukautua kirkolliseen järjestykseen. Arvatakseni et sinä ole erimielisten opinkäsitysten sovittamiseksi kunnioittanut halpaa asuntoamme, missä totta puhuen tuskin rohkenimme enää odottaa näkevämme sinua, kun viime tervehdyksemme oli niin karkea".
"Olisin onnellinen voidessani uskoa", virkkoi eversti Everard empien, "että — että — läsnäoloni täällä ei ole nyt niin huonosti suvaittu kuin sillä kertaa".
"Sisarenpoika", haastoi Sir Henry, "tahdonpa olla sinua kohtaan avomielinen. Viimeksi täällä käydessäsi luulin siepanneesi minulta kalliin helmen; entiseen aikaan olisikin ollut ylpeytenäni ja onnenani suoda se sinulle, mutta muututtuasi hautaisin sen mieluummin maan uumeniin kuin luovuttaisin sinun haltuusi. Se käsitys hiukan hankasi, kuten kelpo Will sanoo, 'pikaisen äidinluonnon perintöä'. Luulin olevani rosvottu ja näkeväni rosvon edessäni. Olen erehtynyt — kalleuteni on korjuussa, ja toteutumattoman aikeen voin antaa anteeksi."
"Mieleni ei tekisi etsiä loukkausta sanoistanne, sir", sanoi eversti Everard, "kun niiden pääsisältö kuulostaa ystävälliseltä; mutta voin vakuuttaa taivaan kuullen, että mielipiteeni ja toiveeni teidän ja perheenne suhteen ovat yhtä puhtaita itsekkäistä näkökohdista ja pyyteistä kuin uskollisia rakkaudelleni teitä ja omaisianne kohtaan".
"Annas kuulla niitä, mies; emme ole nykyään suurestikaan tottuneet suosiollisiin toivomuksiin, ja pelkkä harvinaisuuskin saapi ne tervetulleiksi."
"Tahtoisin mielelläni, Sir Henry, — koska ette kenties suvaitse minun puhutella teitä omaisenani, — toteuttaa niitä toivomuksia jossakin tehokkaassa muodossa teidän mukavuudeksenne. Maailman ollessa nykyisellään on teidän osanne huono, ja pelkään sen olevan vielä huononemassa."
"Huonommaksi kuin odotan ei se voi koitua. Sisarenpoika, minä en häily ajallisten vaiheitteni tiellä. Tulen käyttäneeksi karkeampia vaatteita, — syöneeksi arkiaikaisempaa ruokaa, — miehet eivät kohota minulle lakkiaan, niinkuin heidän tapanaan oli nähdessään minut isoisena ja varakkaana. Mitäpä tuosta! Vanha Harry Lee rakasti kunniaansa enemmän kuin arvoasemaa, oli enemmän kiintynyt uskollisuuteensa kuin tiluksiinsa ja loordiuteensa. Enkö ole nähnyt tammikuun kolmattakymmenettä päivää?[17] Minä en ole tieteilijä enkä tähtienlukija, mutta vanha Will opettaa minulle, että vihreitten lehtien karistessa on talvi käsissä ja että auringon laskua seuraa pimeä."