"Joutavia", vastasi Everard, "noin korkeat henkilöt eivät antaudu mieskohtaiseen taisteluun. Mutta sano minulle, Roger Wildrake, ajattelitko sinä itse kykeneväni sellaisen sanoman neuvomaan petollisuuteen ja kavallukseen?"
"Minäkö!" huudahti Wildrake. "Markham Everard, sinä olet ollut varhainen ystäväni, alituinen hyväntekijäni. Kun Colchester kukistui, sinä pelastit minut hirsipuusta, ja sittemmin olet parikymmentä kertaa pelastanut minut nälkiintymästä. Mutta, kautta taivaan, jos ajattelisin pystyväni sellaiseen kataluuteen kuin kenraalisi suositteli, — kautta tuon sinitaivaan ja kaikkien sen kattamien luomakunnan töiden, minä lävistäisin sinut omin käsin!"
"Kuoleman tosiaan ansaitsisin", vastasi Everard, "vaan en kenties sinulta; mutta onneksi en tahtoenkaan voisi joutua syypääksi petollisuuteen, josta rankaisisit. Tiedätkös, minä sain tänään salaisen sanoman, ja itse Cromwellilta, että se nuori mies on pujahtanut merelle Bristolista."
"No, kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka suojeli hänet niin monilta vaaroilta!" huudahti Wildrake. "Hurei! Riemuitkaatte, kavalierit! Helei, kavalierit! Jumala siunatkoon Kaarlo-kuningasta! Kuu ja tähdet, siepatkaa hattuni!" — ja hän heitti sen niin korkealle ilmaan kuin jaksoi. Avuksi huudetut taivaankappaleet eivät vastaanottaneet niille lennähytettyä lahjaa, jolle kävikin samoin kuin Sir Henry Leen huotralle; vanha pahkurainen tammi tarjousi toistamiseen säilypaikaksi uskollisen intomielen karikkeelle. Wildrake näytti sen johdosta hiukan nololta, ja hänen ystävänsä käytti tilaisuutta nuhteluun.
"Eikö sinua hävetä käyttäytyä koulupojan tavoin?"
"Ka", tuumi Wildrake, "lähetinpähän vain puritanin hatun kuningasmieliselle asialle. Minua naurattaa ajatella, kuinka monet koulupojat juuri hairahtuvatkin kapuamaan kaarnapintaa pitkin ensi vuonna, luullen löytävänsä jonkun tuntemattoman linnun pesän tuosta mittaamattomasta huopatarjottimesta."
"Hiljaa nyt, Luojan tähden, ja puhukaamme rauhallisesti", sanoi Everard. "Kaarlo on pelastunut, ja se ilahuttaa minua. Olisin mielelläni nähnyt hänet isänsä valtaistuimella sovinnon nojalla, vaan en skotlantilaisen armeijan voimasta ja kiihtyneiden ja kostonhaluisten kuningasmielisten —"
"Markham Everard —" tokaisi kavalieri.
"Ei, hiljaa, hyvä Wildrake", keskeytti vuorostaan Everard, "älkäämme väitelkö asiasta, josta emme pääse yksimielisiksi, ja anna minun jatkaa. Sanon, että sen nuoren miehen pelastuttua Cromwellin loukkaava ja häpäisevä edellytys raukeaa; ja minä en käsitä, minkätähden enoni ja hänen huonekuntansa eivät voisi jälleen muuttaa omaan asuntoonsa samanlaisen suvaitsevaisuuden varassa kuin monet muutkin kuningasmieliset. Eri asia on, mikä minun velvollisuutenani lienee, enkä voikaan määrätä menettelyäni ennen kuin pääsen kenraalin kanssa keskusteluun, joka luullakseni päättyy hänen tunnustukseensa, että hän teki paheksuttavan esityksensä meidän molempien koettelemiseksi. Se on hyvinkin hänen tapaistansa, sillä hän on karkealuontoinen eikä koskaan näe tai tunne sitä tyystiä kunniankäsitettä, jota nykyajan teikarit pinnistävät liiankin närkkääksi."
"Vahvistan hänet vapaaksi sekä kunniantunnon että rehellisyyden herkkyydestä", takasi Wildrake. "No, palatakseni lähtökohtaamme — olettakaamme, että sinä et itse asuisi palatsihuvilassa etkä edes kävisi siellä muutoin kuin kutsuttuna, milloin se on saatavissa aikaan. Vakuutan sinulle vilpittömästi, että enosi ja hänen tyttärensä saataisiin luullakseni siinä tapauksessa palaamaan palatsihuvilaan ja asumaan siellä entisellään. Ainakin herätti sellaisen toiveen minussa pappi, se arvoisa vanha jehu."