"Arvoisa herra", haastoi Tomkins paljoa vähemmin mutkitellen, "tottelen teidän arvollisuuttanne niin pitkälle kuin henki sallii. Totisesti, siitä ei ole vielä tuntiakaan, kun arvoisa herrani istui pöydässä master Ketkun ja minun kanssamme, mainitsemattakaan arvoisaa master Bletsonia ja eversti Desboroughia. Silloin, katso, ulko-ovelta kuului raju kolkutus ikäänkuin kiireisen kulkijamen tulomerkkinä. No, toden totta, siinä määrin oli meidän huonekuntamme kiusaantunut noidista ja haltioista sekä muista korvan ja silmän järkyttäjistä, että vahtisotilaita ei ollut saatu pysymään vartiopaikoillaan ulkosalla, ja ainoastaan toimittamalla heille pöystiä ja väkijuomia kykenimme pitämään eteissuojamassa vartiona kolme miestä. Hekään eivät silti uskaltaneet avata ovea, jottei heitä kenties yllättäisi parvi menninkäisiä, joita heidän mielikuvituksessaan pyöri. Ja te kuulivat kolkutuksen, joka koveni, kunnes ovi tuntui olevan myötäämäisillään. Arvoisa master Ketku oli hiukan pökertynyt väkevästä nesteestä, niinkuin sen kelpo miehen on tapana tähän aikaan illasta. Hänellä ei suinkaan ole vähäisintäkään taipumusta juopotteluun, mutta häntä on vaivannut skotlantilaisesta sotaretkestä asti alituinen horkka, joka pakoittaa häntä siten vahvistamaan ruumistansa yökosteutta vastaan. Niinpä, teidän arvollisuudellenne kun on hyvin tunnettua, että minä suoritan uskollisen palvelijan toimia sekä kenraalimajuri Harrisonille ja muille valtuutetuille, että oikeamieliselle ja lailliselle herralleni eversti Desboroughille —"
"Tuon kaiken tiedän. Ja nyt ollessasi molempien uskottuna rukoilen taivasta, että ansaitsisit sen luottamuksen", sanoi eversti Everard.
"Ja minä rukoilen hartaasti", vastasi Tomkins, "että teidän arvoisat rukouksenne saisivat suotuisan vastauksen, sillä totisesti merkitsee Rehdin Joen ja Taatun Tomkinsin nimitys ja niihin kölleihin oikeutus minulle enemmän kuin koskaan pitäisin arvossa jaarlin arvonimeä, jos sellaisia enää suotaisiin tämän uudestasyntyneen hallituksen aikana".
"No, jatka — jatka — tai jos kiertelet paljoakaan kauvemmin, niin rohkenenpa kiistää rehellisyyspykälääsi vastaan. Pidän lyhyistä puheista, sir, ja epäilen kaikkea pitkällisenä jaarituksena kerrottua."
"Älkäähän hätäilkö, hyvä herra. Kuten jo sanoin, ovet tärisivät kunnes olisi kuullut koputuksen toistuvan jokaisessa palatsihuvilan huoneessa. Kello moikui säestykseksi, vaikka me emme voineet havaita, että kukaan kiskoi kolkkaretta, ja vahtisotilaat laukoivat luikkujaan, kun eivät tienneet, mitä parempaakaan tehdä. Kun siis master Ketkusta, kuten sanoin, ei ollut hoitamaan velvollisuuttansa, läksin minä vaivaisine pistomiekkoineni ovelle ja kysyin, kuka siellä oli; ja minulle vastasi ääni, jonka minun täytyy sanoa kuulostaneen varsin tavalliselta, että tahdottiin puhutella kenraalimajuri Harrisonia. Kun oli myöhä, vastasin minä säveästi, että kenraali Harrison oli lähdössä levolle; ken halusi tavata häntä, tulkoon uudestaan huomisaamuna sillä pimeäntulon jälkeen ei kellekään avattaisi palatsihuvilan ovea, koska se johti vartioväen huoneeseen. Mutta ääni vastasi ja käski minun aukaista heti, muutoin hän rämäyttäisi oven puoliskot keskelle eteissuojamaa. Ja samassa alkoi sellainen mäikytys, että luulimme talon sortuvan, ja minun oli tavallaan pakko avata ovi kuten piiritettyjen, jotka eivät pysty kauvemmin pitämään puoliansa."
"Kautta kunniani, siinäpä teit urheasti, se minun on sanottava", kehaisi Wildrake, joka oli kuunnellut hyvin jännittyneenä. "Rohkea hurjimus olen minäkin, mutta kuitenkin, jos minulla olisi kaksi tuumaa tammilaahkoa itse vihtahousun ja oman nahkani välissä, hirteen se, joka tahtoisi poistaa sen raja-aidan, sanon minä — yhtä mieluusti nävertäisin merellä reiän laivaan ja antaisin aaltojen pursuta sisälle."
"Hiljaa, minä pyydän, Wildrake", käski Everard, "ja pitkittäköön hän kertomustansa. — No, ja mitä näit oven auettua? Pimeyden ruhtinaan sarvinensa ja kynsinensä, sanot varmaankin."
"En, sir, en sano mitään muuta kuin totta. Kun avasin oven, seisoi ulkopuolella mies, ja näköjään hyvin tavallista lajia miestä olikin. Hän oli kääriytynyt nukkasilkkiseen tulipunaiseen ja punaisella sisustettuun levättiin. Näytti saattaneen olla aikoinaan hyvin pulskakin mies, mutta hänen kasvoissaan näkyi vaaleutta ja surua. Pitkä lemmenkihara ja pitkä tukka hänellä oli, ihan kavalierien iljetyksen mukaan, — jalokivikoriste korvalehdessä — sininen olkavyö kuten kuninkaan sotapäälliköllä ja valkotöyhtöinen hattu, jonka ympäri oli kiedottu erikoinen nauha."
"Joku kovaonninen kavalierien upseeri, joita nykyään piileksii ja hiipii suojapaikan haussa kautta maan", huomautti Everard lyhyeen.
"Totta kyllä, arvoisa herra — oikeaan osattu kuin tuomarin päätöslause. Mutta tässä miehessä, jos hän oli mies, tuntui jotakin vapisuttavaa ainakin minun silmissäni, ja samaten muskettisoturien, jotka suurtakaan säikkyä ilmaisematta eteissuojamassa oman vakuutuksensa mukaan ihan nielivät luoditkin, joita pitelivät suussaan luikkujensa panostamiseksi. Niin, susi- ja hirvikoiratkin, jotka ovat lajinsa sisukkaimpia, kaikkosivat tämän tulijan tieltä ja hiipivät koloihin ja soppiin, ulisten ja vinkuen hiljaa ja katkonaisesti. Hän astui eteissuojaman keskilattialle, ja vieläkään hän ei näyttänyt muulta kuin tavalliselta mieheltä, ollen vain hiukan eriskummallisesti puettu, levättinsä alla mustasta reikäompeleisesta sametista tulipunaiselle satiinille neulottu ihokas, korvassa jalokivikoriste, kengissä isot nauharuusut ja kädessä nenäliina, jolla hän toisinaan paineli vasenta kylkeänsä."