"Armias taivas!" sanoi Wildrake tullen ihan lähelle Everardia ja kuiskaten hänen korvaansa; hänen ääntään värähdytteli kauhu, jollainen mielentila oli tälle uskalikolle ylen harvinainen, vaikka se nyt näytti hänet kerrassaan vallanneen. "Sen on täytynyt olla näyttelijä Dick Robison-parka, juuri siinä puvussa, jossa olen nähnyt hänen esittävän Philasteria — niin, ja sen jälkeen tyhjentävän aimo pullollisen kanssani Merenneidossa! Paljonkin me hulluttelimme yhdessä, ja hyvin muistan kaikki hänen haaveelliset pikku oikkunsa. Hän palveli vanhaa herraansa Kaarloa Mohunin ratsuväessä, ja kuulemani mukaan murhasi hänet tuo teurastajakoira antautumisen jälkeen Nasebyn taistelutantereella."
"Hiljaa! Olen kuullut siitä teosta", vastasi Everard "Luojan tähden, kuuntele miestä loppuun. — Puhuiko se kävijä sinulle, ystävä?"
"Puhui kyllä, sir, miellyttävällä äänelläkin, mutta hiukan kummallisesti ääntäen ja oikeammiten ikäänkuin haastaen kuulijakunnalle lakipöydän äärestä tai saarnastuolista eikä tavallisena ihmisenä arkiasioita selittäen. Hän halusi nähdä kenraalimajuri Harrisonia."
"Vai niin!" elähtyi Everard, ajan hengen tartuttamana se kun oli taipuisa herkkäuskoisuuteen kaikissa yliluonnollisen toiminnan asioissa; "ja mitä sinä teit?"
"Menin ylös vierashuoneeseen ja ilmoitin, että sellainen henkilö tiedusti häntä. Hän hätkähti maininnastani ja kysyi kiihkeästi, millainen oli miehen asu; mutta tuskin olin hänelle kuvannut vieraan puvun ja korvakoristeen, kun hän käski: 'Tiehesi! Sano hänelle, etten minä päästä häntä puheilleni. Sano, että minä uhmaan häntä ja tahdon näyttää uhmani toteen Armageddonin laakson suuressa taistelussa, jolloin enkelin ääni kutsuu kaikki taivaankannen alla lentävät linnut saamaan ravintonsa kapteenista ja sotamiehestä, hevosesta ja ratsastajasta. Sano pahallehengelle, että minulla on valta lykätä kilvoituksemme siihen päivään asti ja että hän sen kauhean päivän rintamassa jälleen kohtaa Harrisonin.' Läksin takaisin viemään tämän vastauksen vieraalle, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin kamalaan rypistykseen, että ihmisen silmäkulmat tuskin milloinkaan niin julmasti kuroutuvat. 'Palaja hänen luokseen', hän käski 'ja sano, että nyt on minun hetkeni; jos hän ei heti saavu alas puhumaan kanssani, tulen minä ylös portaita hänen luokseen. Minä käsken hänen saapua sen merkkilauseen nojalla, että Nasebyn tantereella hän ei tehnyt työtänsä penseästi.'"
"Olen kuullut", supatti Wildrake, johon taikausko tehosi yhä voimakkaammin, "että Harrison herjaten käytti noita sanoja, ampuessaan onnettoman Dick-ystäväni".
"Mitä sitte tapahtui?" kysyi Everard. "Muista puhua totta!"
"Niinkuin papillisin selityksin sotkematonta evankeliumia", vakuutti independentti; "mutta totisesti onkin minulla vain vähän sanottavaa. Näin herrani tulevan alas tyrmistyneenä, mutta päättäväisenä sävyltään, ja hän pysähtyi suojamassa, kun näki vieraan. Toinen viittasi hänelle ikäänkuin mukaansa kutsuen ja astui ulos pääovesta. Arvoisa herrani näytti olevan lähtemäisillään hänen perässään, mutta seisahtui jälleen, ja silloin se kävijä, olkoon hän ihminen tai paholainen, astui uudestaan sisälle ja lausui: 'Tottele tuomiotasi.
"Mua saatat, siin' ei auta kukaan, on kohtalonas tulla mukaan, poluilta metsän kolkkoon varjoon, — tai kalseen kuutamonkin tarjoon, — sun täytyy kuulla kutsun sanaa, sua avohaavan hurme manaa, sua manaa lauseeni viimeinen, kun kuolon tuskassa huusin sen kostoksi katalan vääryyden!'
"Niin sanoen hän harppasi ulos, ja herrani saattoi häntä metsään. Minä seurasin myös matkan päässä. Mutta saavuttaessani oli hänen arvollisuutensa yksinään ja käyttäysi niinkuin nyt näette hänen tekevän."