"Sinulla on ihmeellinen muisti, hyvä mies", huomautti eversti kylmäkiskoisesti, "kun voit laskettaa kaikki nuo säkeet yhden ainoan lausuman jälkeen — tässä kaikessa tuntuu olevan jotain juonta".
"Yhden lausumanko, kunnioitettava herra?" huudahti independentti. "Voi, se runonpätkä pysyy harvoin poissa herra-parkani kieleltä, kun hän on vähemmän voitollinen kilvoituksissaan saatanan kanssa, kuten joskus sattuu. Mutta ensi kerran kuulin toisen sitä lausuvan, ja totta puhuen tuntuu herrani aina kertaavan sitä vastenmielisesti, niinkuin lapsi opettajan sanelua, eikä oman ajunsa jälkeen tulevana, kuten sanoo Saarnaaja."
"Kummallinen juttu", ihmetteli Everard. "Olen kuullut ja lukenut, että surmattujen hengillä on outo voima surmaajansa suhteen; mutta hämmästyttävältä tuntuu vaatimus uskomaan, että sellaisissa tarinoissa voi olla perää. — Roger Wildrake — mitä sinä pelkäät, mies? — minkätähden liikahtelet tuolla tavoin?"
"Minäkö pelkäisin? Ei, pelkoa se ei ole, vaan vihaa — kuolettavaa vihaa. Näen Dick-paran murhaajan edessäni ja — katso, hän heittäytyy miekkailuasentoon! Va-va-vai niin, sinä teurastajan kahlekoiran sikiö! Et saa jäädä vastustajaa vaille."
Ennen kuin kukaan sai häntä estetyksi Wildrake heitti syrjään viittansa, veti miekkansa ja suoriutui melkein yhdellä loikkauksella välimatkasta, joka eroitti hänet Harrisonista; samassa hän suoraa päätä iski aseensa ristiin jälkimäisen kanssa, tämän seistessä kalpaansa heilutellen ikäänkuin juuri odottamassa hyökkääjää. Niinpä ei tasavaltalaista kenraalia kohdannut hetkeksikään yllätys, vaan hän huikkasi heti säiläin sälähtäessä yhteen: "Haa! Nyt tunnen sinut vihdoinkin ihan ruumiillistuneena. Tervetuloa, tervetuloa! — Herran ja Gideonin miekan nimessä — siis!"
"Erilleen heidät, erilleen heidät", huusi Everard, kun hän ja Tomkins, ensimältä ällistyttyään käsirysyn äkillisyydestä, riensivät välittäjiksi. Kavalieriin tarttuen tempasi Everard hänet väkisin taaksepäin, ja vaaraa halveksien sai Tomkins vaivoin pidätetyksi Harrisonin miekan, kenraalina huudahtaessa: "Haa! kaksi yhtä vastaan — kaksi yhtä vastaan — sillä tavoin demoonit taistelevat." Wildrake puolestaan kirosi karmeasti ja lisäsi: "Markham, sinä olet pyyhkäissyt pois kaiken kiitollisuudenvelkani — siitä ei ole enää rahtuakaan jäljellä — mennyttä kaikki, lempo soikoon!"
"Olet tosiaan kuitannut sen velan erinomaisesti", sanoi Everard. "Kuka tietää, miten tämä juttu on selitettävissä ja vastattavissa?"
"Vastaan siitä hengelläni", uhitteli Wildrake.
"Siivolla nyt, olkaa vaiti", neuvoi Tomkins, "ja antakaa minun järjestää. Asia on sovitettavissa siten, että kelpo kenraali ei ikinä tiedä kohdanneensa kuolevaista miestä; pankoon tuo moabilainen vain miekkansa huotran lepoon ja olkoon alallaan."
"Wildrake, minä rukoilen sinua pistämään pois miekkasi", pyysi Everard, "muutoin sinun on toden totta käännettävä se minua vastaan."