"Ei, kautta Yrjänän, niin hullu en toki ole; mutta tapaan minä hänet vielä toisena päivänä."
"Sinä, toisena päivänä!" huudahti Harrison, jonka silmät pysyivät yhä tähdättyinä kohtaan, missä hän oli tavannut niin käsiintuntuvaa vastustusta. "Niin, tunnen sinut hyvin; päivä päivältä, viikko viikolta sinä teet saman joutavan vaatimuksen, sillä sinä tiedät, että äänesi vapisuttaa sydäntäni. Mutta käteni ei tutise joutuessaan sinun voimiasi vastaan — henki on halullinen taistelemaan, jos liha onkin heikko sellaista vastassa, mikä ei ole lihasta."
"Hiljaa nyt kaikki, taivaan tähden", käski taloudenhoitaja Tomkins; sitte hän lisäsi herraansa puhutellen: "Täällä ei ole ketään, sallikoon teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, paitsi Tomkins ja arvoisa eversti Everard."
Kenraali Harrison, — kuten toisinaan tapahtuu osittaisessa mielipuolisuudessa, jos hänellä nimittäin oli sielullisia hakauksia, — oli kyllä lujasti ja täydellisesti vakuutettu omien näkyjensä todellisuudesta, mutta hänen ei tehnyt mieli puhua siitä asiasta niille, joiden tiesi pitävän niitä kuvitteluna. Tässä tilaisuudessa hän tekeysi ihan huolettoman ja levollisen näköiseksi juuri osoittamansa rajun kiihtymyksen jälkeen, ja se voimakas ponnistus ilmaisi, kuinka hartaasti hän halusi peitellä todellisia tunteitaan Everardilta, arvellessaan tämän jäävän niille kylmäkiskoiseksi.
Hän tervehti Everardia ylen kohteliaasti ja puheli illan kauneudesta, joka oli houkutellut hänet ulos palatsihuvilasta kävelylle puistoon nauttimaan suotuisasta säästä. Hän otti sitten Everardin käsivarren kainaloonsa ja käveli tämän kanssa takaisin taloa kohti, sillävälin kun Wildrake ja Tomkins seurasivat heidän kintereillään ja taluttivat hevosia. Everard halusi saada hiukan valaistusta näihin salaperäisiin tapahtumiin ja yritti useastikin päästä siihen puheenaineeseen eräänlaisella kuulustelulla, jota Harrison — sillä mielipuolet ovat hyvin usein vastahakoisia haastamaan sielullisista häiriöistään — torjui jokseenkin taitavasti; tarpeen tullen hän vetosi taloudenhoitajansa apuun, tämä kun oli ottanut tavakseen esiintyä herransa takaajana kaikissa tilanteissa, saaden siitä Desboroughilta Jetkun sattuvan lisänimen.
"Ja minkätähden oli teillä miekkanne paljastettuna, arvoisa kenraali", kysyi Everard, "kun olitte ainoastaan iltakävelyllä?"
"Totisesti, oiva eversti, ajat ovat sellaiset, että ihmisten täytyy valvoa sonnustetuin kupein ja palavin lampuin ja sivalletuin asein. Se päivä lähenee, uskokaa minua tai älkää, jolloin ihmisten täytyy pitää vaari, ettei heitä tavattaisi alastomina ja aseettomina, kun ne seitsemän pasuunaa toitottavat: saappaisiin ja satulaan! ja Jezerin huilut huhuavat: ratsaille ja taipaleelle!"
"Totta kyllä, hyvä kenraali, mutta minusta näytti siltä, kuin olisitte äsken tehnyt miekkailuliikkeitä ikäänkuin taistellen?" urkki Everard.
"Minulla on kummallinen mielikuvitus, ystävä Everard", vastasi Harrison, "ja kävellessäni yksin ja ase kädessä, kuten äsken, teen toisinaan harjoituksen vuoksi survaisuja tuollaista puuta vasten. Sellaista tyhmää ylpeyttä pyrkii tarttumaan aseitten käyttäjiin. Minua on pidetty aimo miekkailumestarina, ja olen tapellutkin itselleni palkintoja ennen uudestasyntymistäni, kunnes minut kutsuttiin esittämään osaa suuressa työssä ja rupesin voitollisen kenraalimme ensimäiseen ratsuväkirykmenttiin huoviksi."
"Mutta minusta kuulosti kuin olisi ase kalahdellut teidän miekkaanne?" sanoi Everard.