Lucy huokasi; hän näki liiankin selvään, että Ravenswood ylenkatsoi hänen isänsä tapoja ja tottumuksia, ylenkatsoi tätä isää, jota Lucy niin kauan oli pitänyt parhaana, rakkaimpana ystävänään ja jonka rakkaus oli niin usein ollut Lucyn lohdutuksena, kun hän äitinsä halveksivan tylyyden johdosta oli suruissaan.
Pianpa rakastavaiset havaitsivat olevansa erimielisiä toisissakin, tärkeämmissä asioissa. Uskonto, rauhan synnyttäjä, oli noina eripuraisuuden aikoina niin väärin ymmärretty ja käsitetty, että sen säännöistä ja ulkomenoista oltiin aivan erimieltä, vieläpä vimmaisimmalla vihalla riideltiin. Valtiosinetinvartia, joka kuului whigpuolueeseen, oli tietysti uskonnoltaan presbyteriläinen, ja hän oli muutamissa tilaisuuksissa katsonut tarpeelliseksi osoittaa kiivaampaakin hartautta tämän kirkkokunnan puolesta kuin mitä hänen sydämessään toden teolla lienee ollut. Hänen lapsensakin tietysti olivat samaan uskontoon kasvatetut. Mutta Ravenswood, niinkuin jo tiedämme, kuului episkopaaliseen kirkkoon. Usein hän siis Lucyn kanssa puhellessaan moitti muutamien hänen uskolaistensa silmitöntä kiivautta; ja Lucy sitä vastoin vihjaili, vaikkei juuri selvään lausunut, pitävänsä kauhistuksena sitä uskonnollista penseyttä, joka, niinkuin hänelle aina oli opetettu, välttämättömästi seurasi piispojen hallitusta kirkkokunnassa.
Tällä tavoin, vaikka heidän keskinäinen rakkautensa näytti pikemmin enenevän kuin vähenevän sitä mukaa kuin he paremmin tutustuivat toinen toiseensa, kumpaisenkin mieleen sittenkin sekaantui myös vähemmin hauskoja tunteita. Lucy, vaikka hän niin hartaasti rakasti Ravenswoodia, samalla kuitenkin salaa sydämessään myös pelkäsi häntä. Hänen henkensä oli jalompaa, majesteetillisempää laatua kuin niiden ihmisten, joiden kanssa Lucy siihen saakka oli seurustellut; hänen ajatuksensa olivat rohkeammat, vapaammat; hän halveksi useinkin sitä, mitä Lucy oli oppinut pitämään erikoisen pyhänä. Ravenswood puolestaan huomasi, että Lucy oli hiljainen, taipuvainen olento, joka, niin ainakin Ravenswoodin silmissä näytti, oli muodostuva aina siksi, miksi ne, joiden seurassa hän eli, tahtoivat häntä muodostaa. Ravenswood tunsi, että lujempimielinen toveri, joka hänen kanssaan lähtisi elämän merelle samoin kuin hän itsekin huolimatta siitä, oliko vastamyrsky vai myötätuuli — semmoinen toveri olisi enemmän hänen oman luonteensa mukainen. Mutta Lucy oli niin kaunis, niin hellän rakastava, niin erinomaisen lempeä ja hyvä! Ravenswood olisi siis mielellään, jos mahdollista, tahtonut hänet luonteeltansa lujemmaksi ja rohkeammaksi, ja suuttuikin välistä, kun Lucy niin suuresti pelkäsi, että heidän rakkautensa ennen aikojaan joutuisi vanhempain tietoon. Mutta samalla Ravenswood huomasi, että tämä miltei heikkouden tapainen mielenhentous teki Lucyn vielä rakkaammaksi hänen sydämelleen; sillä olihan tämä neito olento, joka vapaasta tahdosta oli turvautunut hänen suojaansa ja ottanut hänet onnensa tai onnettomuutensa haltijaksi. Tämmöisinä hetkinä Ravenswoodin sydämessä liikkuvat tunteet olivat samanlaiset kuin ne, jotka skotlantilainen ikimuistettava runoseppä Johanna Bailley sittemmin näillä sanoin niin kauniisti tulkitsi:
— — — "Sä köynnöskasvi suloinen,
jok' olet hennon vartes kiinnittänyt
kovahan kallioon — ei kiinny minuun!
Oon jäykkä, myrskysäissä paatunut;
mut rakastaa jos mua tahtoisit,
mä rakastaisin sua hartahasti,
uskollisesti myös, vaikk'en ma tosin
näin suloiselle kumppaniksi kelpaa."
Luonteitten erilaisuus näytti siis tavallansa vain vahvistavan heidän rakkautensa kestävyyttä. Jos he ennen tuota innostuksen hetkeä, jolloin he tarkemmin ajattelematta lupasivat uskollisuutta toisillensa, olisivat täydesti tunteneet toistensa mielenlaadun, niin on kyllä luultavaa, että kovin suuri pelko olisi estänyt Lucyä rakastamasta Ravenswoodia. Ja tämä kenties silloin olisi pitänyt Lucyn hiljaisuutta ja taipuvaisuutta typeryytenä eikä olisi arvellut hänen ansaitsevan mitään huomiota. Mutta nyt he olivat sidotut toisiinsa; ainoa, mitä Lucy nyt pelkäsi, oli se, että ylpeys joskus voisi saattaa hänen rakastajansa katumaan tätä liittoaan. Eikä Ravenswood puolestaan pelännyt muuta kuin että Lucy, jonka mieli oli niin kovin taipuisa, saattaisi hänen poissaollessaan tai esteitten vastaantulossa totella seuralaistensa kehoituksia tai käskyjä ja luopua lupauksestaan.
"Älä sitä pelkää", sanoi Lucy, kun tämä epäluulo kerran puolin sanoin pääsi livahtamaan hänen rakastettunsa suusta. "Peilit, jotka ottavat vastaan kaikkien esineitten kuvat sitä mukaa kuin nämä eteen sattuvat, ovat tehdyt kovista aineista, lasista tai teräksestä. Mutta pehmeämmät aineet kerran oltuaan jonkun vaikutuksen alaisina säilyttävät jäljen muuttumattomana."
"Se on runoutta, Lucy", vastasi Ravenswood, "runoudessa on aina vähän petosta, ja usein on kaikkikin valetta."
"Usko sitten, kun peittämättömin, suorin sanoin vakuutan sinulle", sanoi Lucy, "että tosin en voi mennä naimisiin vanhempieni luvatta, mutta ettei myöskään pakottamalla eikä viekoittelemalla minua saada antamaan toiselle kättäni, ennenkuin sinä itse olet luopunut minulta saamastasi oikeudesta."
Nuorella parilla oli kyllin aikaa tämmöisiin selityksiin. Henrik oli nyt harvemmin heidän kumppaninaan; hän kuunteli vastahakoisena oppilaana opettajansa selityksiä tai harjoitteli hartaalla halulla metsänvartiain ja tallirenkien johdon alaisena. Ja valtiosinetinvartia vietti aamupuolensa työhuoneessaan kirjoitellen kirjeitä kaikenlaisille ihmisille ja huolestuneessa mielessään punniskellen niitä eri tietoja, joita saapui hänelle joka haaralta tuosta odotetusta muutoksesta Skotlannin hallituspiireissä sekä kumpaisenkin vallasta taistelevan puolueen otaksutusta voimasta. Toisin ajoin hänellä oli toisenlaisia puuhia, hän kun itse milloin tällä, milloin tuolla tavalla järjesteli varustushankkeita markiisi A:n käyntiä varten, joka oli jo kahdesti jonkun välttämättömän viivykkeen vuoksi lykkäytynyt tuonnemmaksi.
Näissä monenlaisissa sekä valtiollisissa että taloudellisissa puuhissaan ollen hän ei näyttänyt huomaavankaan, että hänen tyttärensä välttämättömästi aina piti seurustella vieraan nuorenherran kanssa. Ja naapurit, niinkuin naapureilla on tapana kaikissa maissa, suuresti moittivat häntä siitä, että hän salli tuon nuoren parin välisen tuttavuuden muuttua näin likeiseksi. Ainoa luonnollinen selitys oli se, että hän aikoi heistä avioparia; mutta todellinen syy ei ollut mikään muu, kuin että valtiosinetinvartia viivytteli ja lykkäsi toistaiseksi päätöstänsä, kunnes hän oli saanut selville, kuinka harras markiisin huolenpito Ravenswoodin asioista todella oli ja miten paljon voimaa sillä herralla saattoi olla niitä edistämään. Herra Ashton oli päättänyt olla sitoutumatta sinne tai tänne ennenkuin nuo seikat olivat hänelle aivan selvinä ja tiettyinä; ja niinkuin viekkaat ihmiset monestikin, hän surkealla tavalla takertui omiin pauloihinsa.