Kalebin koristelematon närkästyksen ilmaus nostatti seuran ilon uudelleen ylimmilleen, mikä uusi naurun hohotus ei ollut Kalebin mielestä vain loukkaavaa talon kunnialle, vaan sen lisäksi myös erikoisesti todisti, että hänen koreaa puhettansa, jossa hän oli luetellut kaikki muka hukkaan menneet herkut, pidettiin naurun asiana. "Ja kuitenkin", sanoi hän perästäpäin Anna-Maijalle, "päivälliskertomukseni oli semmoinen, että se olisi herättänyt ravitunkin ihmisen nälän, mutta siellä he istuivat ja nauraa hohottivat vain sille."
"Mutta", kysyi neiti Ashton muuttaen kasvonsa mahdollisimman vakaviksi, "ovatko kaikki nuo hyvät herkut niin peräti pilalla, ettei niistä saa tähteitäkään kokoon?"
"Tähteitäkö kokoon, armollinen neiti? Mitä luulette saatavan kokoon noesta ja tuhasta? Menkäähän itse alas katsomaan keittiöön — kyökkipiika on vapistuksessa ja väänteissä — hyvät ravintoaineet ympäri lattiaa — härkäpaistit — salvokukot ja valkeat kastikkeet — piirakat ja hyytelöt — siankinkut ja vihannekset ja kaikki makeiset ja namuset. — Te saatte ne kaikki nähdä, armollinen neiti, — se on", hän korjasi puhettansa, "te ette nyt enää saa nähdä niistä mitään, sillä kyökkipiika on jo lakaissut ne pois, niinkuin hänen velvollisuutensa olikin. Mutta valkeasta hyytelöstä te sentään saatte nähdä jäljet siinä paikassa, mihin se roiskahti. Minä pistin sormeni siihen ja maistoin, ja se maistuukin kuin maistuukin piimältä; jollei se ole ukkosilman vaikutusta, niin en tiedä mistä muusta se johtuisi. — Tämä herra tässä varmaan kuuli myös kaiken astioittemme kilinän ja kolinan, kun posliinit ja hopeat romahtivat yhteen röykkiöön."
Herra Ashtonin kamaripalvelija, vaikka hän olikin valtiomiehen palvelija ja siis tottunut kaikissa tilaisuuksissa kasvojensa ilmeitä hillitsemään, tuli vähän hämilleen tästä vetoamisesta eikä vastannut muuten kuin kumartaen.
"Minä arvelen, herra hovimestari", virkkoi valtiosinetinvartia, joka alkoi pelätä, että tämän puheen pitkittyminen voisi olla Ravenswoodille vastenmielinen, "minä arvelen, että jos te menisitte minun palvelijani Lockhardin kanssa — hän on ollut matkoilla ja hyvin tottunut kaikenlaisiin kommelluksiin sekä vastuksiin, — niin te toivottavasti yhdessä keksitte jonkin pelastuskeinon tästä pulasta."
"Meidän herra tietää", sanoi Kaleb, joka, vaikka hän ei itsekään enää toivonut saavansa toimeen mitä olisi ollut tarpeen, olisi kuitenkin pikemmin jalomielisen norsun tavoin tahtonut heittää henkensä yrittäessään, kuin käyttää jonkun virkaveljen apua, "kyllä meidän herra tietää, etten minä tarvitse neuvonantajaa, kun talon kunniaa on valvottava."
"Minä en puhuisi totta, jos sen kieltäisin, Kaleb", vastasi hänen herransa. "Mutta sinun paras taitosi on puolustelevien verukkeiden keksiminen, jotka eivät ravitse sen paremmin kuin tuo ukkosen pilaaman päivällisemme ruokalista. Herra Lockhardin taito sitä vastoin kenties on sitä laatua, että se kykenee hankkimaan jotakin noiden sinun ruokalajiesi sijalle, joita ei nyt kumminkaan ole olemassa eikä luultavasti ole ikänä ollutkaan."
"Te suvaitsette laskea leikkiä", virkkoi Kaleb, "mutta sen tiedän varmaan, että asian pahimmillaankin ollessa minun ei ole tarvis mennä kauemmas kuin Wolfs-Hopen kylään, niin saan kokoon päivällisen vaikka neljällekymmenelle hengelle. Ei sen vuoksi sentään, että väki siellä olisi millään tavalla ansainnut sen kunnian, että heiltä ostettaisiin meidän armollisen herran tarpeita, sillä he tottelevat huonoja neuvoja mitä veromunien ja verovoin tuomiseen tulee."
"Menkää ja neuvotelkaa yhdessä", sanoi Ravenswood, "mene kylään ja tee mitä parasta voit. Me emme saa antaa vierastemme jäädä ravinnotta siitä pelosta, ettei hävinneen talon kunniaa voida oikein kannattaa. Ja tässä, Kaleb — ota kukkaroni; siitä taitaa luullakseni sittenkin olla sinulle paras apu,"
"Kukkarostako? Kukkarostako vai?" virkkoi Kaleb rientäen suuttuneena ulos, "mitä minä tekisin armollisen herran kukkarolla hänen omalla maallaan ja tiluksillaan? Pitäisikö meidän maksaa omasta tavarastamme?"