"Ja mihin toinen joutava on joutunut?"
"En tiedä", änkytti hämille joutunut poika.
"Ja missä on herra Balderston? — Ja ennen kaikkea — missä, kirkkoneuvoskunnan ja kirkonkokouksen nimessä, niin sanoakseni, missä on toinen varras, jossa hanhi ja sorsat olivat?"
Samassa Girderin emäntä astui sisään ja yhtyi äitinsä torumisiin huutaen pojan toiseen korvaan, sillä aikaa kun vanha muori kiljui toiseen. Siten he saivat onnettoman nulikan niin peräti sekaannuksiin, ettei hän moneen aikaan voinut kertoakaan kerrottavaansa. Ja vasta kun vanhempi poika oli tullut takaisin, alkoi aavistus asian todellisesta laidasta hämärtää naisten mielessä.
"No voi herranen aika!" kummasteli muori Lightbody, "kukapa olisi uskonut että Kaleb Balderston olisi tehnyt vanhalle tuttavalle semmoisen koirankurin!"
"Voi sinua sen vietävää!" kirosi mestari Girderin emäntä. "Ja mitä minä nyt sanon isännälle? — Hän hakkaa minut pieniksi palasiksi, vaikkei olisi ainoatakaan muuta naista koko Wolfs-Hopessa."
"Pidä suusi, sinä hupsu", lohdutti äiti. — "Ei, ei toki — pitkälle asia on mennyt, mutta siihenpä ei sentään vielä ole tultu. Sillä jos hän lyöpi sinua, niin hän saa lyödä minuakin, ja minäpä olen saanut paremmatkin miehet pysymään matkan päässä — älä koske, niin — muutamista torasanoista ei paljon lukua."
Kavioiden kopina nyt ilmaisi, että tynnyrintekijä ja pappi olivat tulossa. Hevosten selästä maahan astuttuaan he heti pyrkivät takkavalkean ääreen, sillä ilta-ilma ukkosen jälkeen tuntui kylmältä ja metsä oli kostea ja kolkko. Nuori emäntä, luottaen pyhäpukunsa ja valkean myssynsä lumousvoimaan, kävi ensi rynnäkköä vastaanottamaan. Äiti puolestaan, aivan kuin vanhojen soturien komppania roomalaisessa legionassa, pysyi taempana valmiina apuun, jos hätä tulisi. Molemmat koettivat estää, ettei tapahtunut vahinko heti tulisi ilmi, äiti puuhailemalla mestari Girderin ja valkean välillä ja tytär siten, että hän tervehti erityisellä hartaudella pappia ja miestänsä, ilmaisten suruaan ja pelkoaan sen johdosta, että he ehkä olivat vilustuneet.
"Vilustuneetko?" matki isäntä ynseästi — sillä hän ei ollut noita herroja ja isäntiä, joiden vaimot sijaishallitsijoiden nimellä ovat todellisia hallitsijoita — "kyllä me tarpeeksi vilustumme, arvaan minä, jollette päästä meitä takkavalkean ääreen."
Näin sanoen hän raivasi tien kummankin suojelusrivin läpi. Ja kun hän aina piti kaikkea omaisuuttaan tarkasti silmällä, niin ensi katsahduskin jo ilmaisi hänelle, että toinen varras hyvänmakuisine taakkoineen oli poissa. "Mitä perhanaa, vaimo — —"