"Hyi, häpeä!" huusivat molemmat naiset. "Ja vieläpä herra Bide-the-Bentin kuullen!"
"Suokaa anteeksi", sanoi tynnyrintekijä, "mutta —"
"Meidän sielujemme pahan vihollisen mainitseminen —", virkkoi herra Bide-the-Bent.
"Suokaa anteeksi", toisti tynnyrintekijä.
"Saattaa meidät hänen kiusauksilleen alttiiksi", jatkoi arvokas nuhtelija, "ja se kehoittaa ja tavallansa pakottaa hänet luopumaan juonitteluistaan muiden sieluparkain kanssa ja lähtemään niiden luokse, jotka puheessaan tiheään mainitsevat hänen nimeänsä."
"Niinhän se on, niinhän se on, herra Bide-the-Bent, mutta mitä enempää ihminen voi tehdä kuin pyytää anteeksi?" virkkoi tynnyrintekijä. "Mutta sallikaa minun vain kysyä näiltä vaimoilta, miksi hanhi ja metsäsorsat vietiin pöytään ennen meidän tuloamme?"
"Ei niitä ole viety pöytään, Gilbert", selitti emäntä, "vaan — vahinko — —"
"Mikä vahinko?" kysäisi Gilbert silmät tulistuneina. "Eiväthän ne vain liene joutuneet hukkaan, toivon minä? Häh?"
Emäntä, joka kovasti pelkäsi miestänsä, ei uskaltanut mitään vastata; mutta hänen äitinsä riensi apuun, käsivarret kohotettuina ikäänkuin tulevan vastauksen varalta.
"Minä ne annoin pois eräälle tuttavalleni, Gilbert Girder — entäs sitten?"