Hänen ääretön rohkeutensa hämmästytti hetkeksi Girderin aivan mykäksi. — "Vai te annoitte hanhen ja metsäsorsat, parhaat palat meidän ristiäispidoistamme, eräälle ystävällenne, te vanha raakki! Ja mikä hänen nimensä sitten on, virkkakaa se, olkaa niin hyvä?"
"Ei kukaan muu kuin kunniallinen herra Kaleb Balderston Wolfs Cragista", vastasi vanha Mari viipymättä ja taisteluvalmiina.
Nyt mestarin vimma tulvi yli kaikkien rajojen. Jos hänen vihansa jostakin seikasta saattoi kiihtyä vielä entistään tulisemmaksi, niin juuri siitä, että tuo tuhlattu lahja oli annettu ystävällemme Kalebille, jota tynnyrintekijä, lukija jo tietää mistä syistä, vihasi leppymättömästi. Hän kohotti piiskaansa anoppiansa vastaan; mutta tämä puolusti paikkaansa lujasti, järkähtämättä, ja heilutteli rohkeasti rautaista kauhaa, jolla hän vastikään oli kaatanut kastiketta lammaspaistille. Hänen aseensa epäilemättä oli parempi, eikä hänen käsivartensa ollut myöskään heikompi kuin vastustajan. Mestari Gilbert siis katsoi edullisemmaksi heti kääntyä oman vaimonsa puoleen, joka sillä välin oli hyrähtänyt tuskalliseen itkuun papin suureksi sääliksi, joka todellakin oli vilpittömimpiä, hyvänsävyisimpiä, mitä maailmassa on ollut. — "Ja sinä hupsu luntus, joka istut kättäsi liikuttamatta ja katselet, kuinka tavaroitani tuhlataan laiskalle, juopolle, kelvottomalle, koinsyömälle palvelijalle siitä hyvästä vain, että hän kutkuttelee hullun vanhan ämmän korvia joutavilla loruilla, joissa joka toinen sana on valhetta. Kyllä minä opetan sinua — —"
Mutta nyt pappi sekaantui asiaan sekä sanoin että myös teoin ja Lightbodyn muori puolestaan asettui tyttärensä eteen heilutellen kauhaansa.
"Enkö minä muka saisi kurittaa omaa vaimoani?" huusi tynnyrintekijä aivan vimmoissaan.
"Kurittakaa vain omaa vaimoanne, jos niin tahdotte", vastasi Lightbodyn muori. "Mutta minun tyttäreeni te että saa sormellannekaan koskea, sen takaan."
"Hävetkää, mestari Girder!" lausui pappismies. "Minä en olisi uskonut saavani nähdä, että te tällä lailla päästäisitte syntisen vihanne valloilleen rakkainta lähimmäistänne kohtaan. Ja vieläpä päälliseksi tänä iltana, kun teillä on kristityn isän pyhin velvollisuus täytettävänä. Ja mistä syystä koko tämä melu? — maallisen ylellisyyden vuoksi, joka on yhtä arvoton kuin tarpeeton."
"Arvotonko?" huusi tynnyrintekijä. "Hanhi, jonka vertaista ei ole ikänä nähty millään sänkipellolla haasoittelemassa — ja kaksi metsäsorsaa, niin hyvänmakuista kuin parhaat höyhenensä-kastelijat."
"Olkoon vaikka niin, naapuri", keskeytti pappi. "Mutta katsokaapa, kuinka ylenpalttisia herkkuja vielä on jäljellä teidän valkeanne yllä pyörimässä. Olen minä niitä päiviä nähnyt, jolloin kymmenen tuommoista kauraleivän möykkyä, kuin nuo pöydällä tuossa, olisivat olleet makeata herkkua yhtä monelle miehelle, jotka näkivät nälkää, piillen vuorilla ja soilla ja luolissa pyhän evankeliumin tähden."
"Ja sepä minua kaikista eniten suututtaakin", lisäsi tynnyrintekijä, haluten saada edes jonkun ottamaan osaa hänen vihaansa, joka ei suinkaan syyttä ollut syntynyt. "Enpä siitä olisikaan pitänyt niin suurta melua, jos tuo naikkonen olisi edes antanut paistin jollekulle puutteessa olevalle pyhälle miehelle tai kelle muulle ihmiselle tahansa kuin tuolle ryöstelevälle, valehtelevalle, väkivaltaa tekevälle tory-lurjukselle. Ratsastihan hänkin siinä kirotussa nostoväen joukossa, jonka vanha tyranni Allan Ravenswood — hän ainakin on jo mennyt oikeaan paikkaansa — johti Bothwellin sillan päähän kokoontuneita pyhiä miehiä vastaan. Mutta se luntus kun antoi parhaat palat meidän pitopöydältämme mokomalle — —"