"Miksi niin, Kaleb?" kysyi hänen herransa. "Miksi armollisen Herran taivaassa pitäisi varjella minua käymästä valtiosinetinvartian luona vieraisilla?"
"Voi herra!" päivitteli Kaleb, "voi herra Edgar! Minä vain olen teidän palvelijanne, eikä minun siis kävisi laatuun näin puhua — mutta minä, teidän vanha palvelijanne — minä olen palvellut sekä teidän isäänne että myös isänisäänne, muistelenpa nähneeni hänenkin isänsä, lordi Randalin — mutta silloin minä olin vain pieni pahanen."
"Ja mitä siitä, Balderston?" kysyi Ravenswood. "Mitä kummaa sillä on tekemistä sen asian kanssa, että minä kävisin tavallisella vieraskäynnillä naapurini luona?"
"Voi herra Edgar — armollinen herra, arvelin sanoa!" vastasi hovimestari, "tottahan teidän omatuntonnekin sanoo teille, ettei teidän isänne pojan sovi seurustella tuonkaltaisten miesten kanssa — ei siitä suvun kunnia kartu. Vaikka hän olisikin tehnyt sovinnon teidän kanssanne ja antaisi teille kaiken omaisuutenne takaisin, niin liika kunnia tapahtuisi sittenkin hänen suvulleen tämmöisen avioliiton kautta. Ei minun pitäisi kieltää — sillä tuo nuori neiti on sievä ja suloinen. — Mutta pitäkää paikkanne ollessanne heidän kanssaan tekemisissä — minä sen joukkion hyvin tunnen — sitä suuremmassa arvossa he teitä pitävät."
"Ohoh, Kaleb, menetpä sinä vieläkin kauemmas kuin minä", sanoi Ravenswood peittäen jonkinmoisen hämilläolonsa väkinäisellä naurulla. "Nythän tahdot minua vävyksi tuohon perheeseen, vaikka äsken et tahtonut sallia minun käydä heillä vieraisilla. — Mitä se merkitsee? — Ja kalmankalpealta näytät vielä kaiken lisäksi."
"Voi herra, herra", voivotti Kaleb uudelleen, "te vain nauraisitte minulle, jos sen kertoisin. Mutta Tuomas Runoseppä, jonka kieli ei koskaan pettänyt, lausui ennustuksen teidän suvustanne, joka varmasti on käyvä toteen, jos te tänäpäivänä menette Ravenswoodin linnaan. — Voi, voi, että sen piti toteutua minun aikanani!"
"Mutta mitä se sitten on, Kaleb?" kysyi Ravenswood, joka tahtoi viihdyttää palvelijansa pelkoa.
Kaleb vastasi, ettei hän koskaan ollut ilmaissut niitä sanoja yhdenkään ihmiskorvan kuullen; itse oli hän kuullut ne vanhalta papilta, joka oli ollut lordi Ashtonin isän rippi-isänä siihen aikaan, kun Ravenswoodit vielä olivat katolilaisia. "Mutta monta kertaa", lisäsi hän, "olen lausunut noita hämäriä sanoja itsekseni, ja voi, poloinen, päiviäni! vähänpä arvasin, että ne tänä päivänä kävisivät toteen!"
"Lopeta jo voivottelemisesi ja anna minun kuulla tuo riimirenkutus, joka on sinulle nostanut päähän tuommoisia tuskia", käski Ravenswood maltittomasti.
Vapisevalla äänellä ja pelosta aivan kalpeana Kaleb nyt päästi suustaan seuraavat säkeet: