"Viimeinen Ravenswood kun kotiin ratsastaa,
kuollutta neitoansa kosimaan,
Orhinsa Ahdin virtaan uppoaa,
ja päältä maan nimensä katoaa!"
"Ahdin virran minä tunnen aivan hyvin", sanoi Ravenswood. "Ainakin luulen sinun tarkoittavan tuota liejuhiekka-rantaa, joka on tämän tornin ja Wolfs-Hopen kylän välillä. Mutta miksi kukaan täysijärkinen mies ajaisi siihen oriillansa — —"
"Voi, älkää sitä koskaan tiedustelko sanallakaan, herra — Jumala varjelkoon meitä tietämästä, mitä tuo ennustus tarkoittaa. — Mutta pysykää te vain kotona ja antakaa vierasten yksinään lähteä. Me olemme jo kyllin tehneet heille; mitä enempää vielä tekisimme, se olisi pikemmin suvun kunnialle halvennukseksi kuin enennykseksi."
"Kuule, Kaleb", sanoi Ravenswood. "Minä kiitän sinua koko sydämestäni hyvästä neuvostasi tässä tilaisuudessa. Mutta koska en menekään Ravenswoodiin morsianta kosimaan, en kuollutta enkä elävääkään, niin toivon, ettei oriinikaan uppoa Ahdin liejuhiekkaan, varsinkin kun olen sitä aina kovasti pelännyt sen jälkeen kun rakuunapartio siihen hukkui kymmenen vuotta takaperin. Isäni ja minä näimme tästä tornista, miten he ponnistelivat voimiansa päästäksensä nousevaa luodetta pakoon; mutta he hukkuivat siihen paljoa ennen kuin heille ennätettiin apuun."
"Ja hyvin he sen ansaitsivatkin, nuo Etelämaan lurjukset!" virkkoi Kaleb. "Mitä he läksivätkään urkkimaan meidän hiekkarantojamme pitkin estäen kunnon ihmisiä tuomasta tilkkasen paloviinaa maahan? Joka kerta kun näin heidät siinä puuhassa, teki minun aina mieli laukaista heitä tuolla vanhalla kanuunalla, joka on tornin etelävallilla, jollen olisi pelännyt sen halkeavan."
Kalebin pää oli nyt aivan täynnä haukkumisia Englannin sotamiehiä ja tullipalvelijoita vastaan, niin että hänen isäntänsä sai helposti tilaisuuden päästä hänen kynsistään ja mennä vierastensa luokse. Kaikki oli nyt valmiina matkaan; ja kun yksi valtiosinetinvartian tallirengeistä oli satuloinut Ravenswoodinkin hevosen, niin he nousivat hevosten selkään tornin pihalla.
Kaleb oli suurella työllä ja vaivalla aukaissut linnanportin molemmat puoliskot selkosen selälleen ja itse käynyt viereen seisomaan koettaen kunnioittavalla, mutta samalla kuitenkin ylpeällä ryhdillään saattaa unohduksiin, että hänen laiha, lakastunut ja huononnäköinen persoonansa seisoi siinä yksin täydellisen, paroninkartanoon kuuluvien porttivahtien, palvelijain ja univormuihin puettujen palkkalaisten parven sijasta.
Valtiosinetinvartia vastasi Kalebin syvään kumarrukseen ystävällisin jäähyväissanoin, samalla kumartuen satulasta hovimestarin puoleen ja solahuttaen hänen käteensä juomarahan; sillä semmoisen siihen aikaan vieraat lähtiessään aina antoivat sen kartanon palvelijoille, jossa he olivat käyneet. Lucy hymyili vanhalle miehelle tavallisella suloudellaan, lausui jäähyväisensä ja antoi lahjansa mitä miellyttävimmällä äänellä ja sulavimmalla kädenliikkeellä. Tämä käytös aivan epäilemättä olisi taivuttanut ukon sydämen hänen puoleensa, jollei tuota Tuomas Runoseppää ja herra Ashtonin voittamaa riita-asiaa olisi ollut. Mutta asian ollessa nykyisellään olisi Kaleb voinut puhua herttuan sanoilla Shakespearen näytelmässä Miten haluatte:
"Paremmin tekosi mua miellyttäisi,
jos toinen mies vain oisi isäsi."
Ravenswood piti kiinni neiti Ashtonin hevosen suitsista rohkaisten Lucyn pelokasta mieltä ja taluttaen varovaisesti hänen hevostansa sitä kalliopolkua myöten, joka johti kankaalle. Mutta yhtäkkiä yksi palvelijoista, jotka seurasivat jälempänä, tuli ilmoittamaan, että Kaleb huhuili kovalla äänellä pyytäen herraansa takaisin puheilleen. Ravenswood tunsi, että näyttäisi oudolta, jollei hän noudattaisi tätä kutsua, vaikka hän salaa itsekseen kiroili Kalebin ylen rohkeaa avuliaisuutta. Hänen täytyi siis jättää Lockhardille se mieluisa velvollisuus, jota hän oli ollut täyttämässä, ja palasi takaisin portille. Sinne saavuttuansa hän alkoi jokseenkin närkästyneenä kysellä syytä Kalebin huhuilemiseen; mutta kunnon ukko huusi: "Hst, herra! hst! suokaa minun vain virkkaa sananen, jota ei käynyt sanominen ihmisten kuullen. — Kas tässä" — hän pisti äsken saamansa rahat Ravenswoodin käteen — "tässä on kolme kultakolikkoa — kyllähän te tarvitsette rahaa matkalla. — Mutta kuulkaa, hst!" — sillä Ravenswood rupesi vastustelemaan tätä lahjaa — "älkää siitä hiiskuko sanaakaan, katsokaa vain, että ensimmäisessä kylässä, jonka läpi kuljette, saatte ne särjetyksi; sillä nämä kolikot ovat upi-uudet, vasta rahapajasta päässeet, ja siis hiukan liian helpot tuntea."