Neljä, viisi ratsumiestä oli jo koolla sovitun lammikon rannalla. He seisoivat kaikki likekkäin yhdessä ryhmässä, antaen hevostensa syödä heinää haapojen alla, joiden rehevät oksat kurottautuivat tuon laajan, sileän lammikon yli. Toinen suurempi parvi oli juuri tulossa etelästä päin. Siinä olivat Earnscliff ja hänen miehensä, jotka olivat seuranneet ryöstetyn karjan jälkiä aina Englannin rajalle asti, mutta he olivat seisahtuneet kuultuansa, että suurenlainen miesparvi oli liittynyt erään tällä seudulla asuvan jakobiitti-herran[14] joukkueeseen ja että kapinasanomia oli tullut useista Skotlannin maakunnista. Tästä päättäen ei tuo tehty pahanteko siis näkynyt olevankaan yksityisen kostonhimon tai ryöstönhalun synnyttämä; Earnscliff oli taipuvainen uskomaan sitä alkaneen sisällissodan merkiksi. Nuori herra tervehti Hobbieta syvimmällä myötätuntoisuudella ja ilmoitti hänelle saamansa tiedot.
"Sitten, niin totta kuin seison tällä paikalla", virkkoi Hobbie, "on varmaan ukko Ellieslaw koko tämän ilkityön perimmäisenä syynä! Hän on, niinkuin tiedätte, liitossa Cumberlandin katolilaisten kanssa, ja se sopii hyvin siihenkin, että Elshie johti minun epäilykseni Westburnflatiin, sillä tätä miestä Ellieslaw on aina suojellut ja hän tahtoisi nyt yksin ryöstää maakunnalta varat sekä aseet, ennen kuin ilmikapina nousee."
Muutamat muistivat nyt, että rosvot olivat sanoneet tekevänsä sen Jaakko kuninkaan nimessä ja saaneensa toimeksi riisua aseet kaikilta maanpettureilta. Toiset olivat joskus kuulleet Westburnflatin kehuvan juomingeissa, että Ellieslaw oli pian nouseva täysin varustettuna aseisiin Jaakko kuninkaan puolesta, että hänellä itsellään oli luvassa alipäällikön virka Ellieslaw'n joukossa, ja että he molemmat eivät aikoneet elää hyvässä naapurisovussa nuoren Earnscliffin enempää kuin muidenkaan nykyisen vallassa olevan kuninkaan puoluelaisten kanssa. Näistä tiedoista tultiin siihen lujaan uskoon, että Westburnflat oli vienyt sinne Ellieslaw'n komennossa olevan joukon, ja siis päätettiin viipymättä rientää edellisen tornille, että hänet, jos mahdollista, saataisiin vangituksi. Nyt oli jo keräytynyt paikalle niin monta taannoin eri tahoille hajaantunutta kumppania, että heitä oli jo noin parikymmentä, hyvin hevosin ja välttävin, vaikka hiukan kirjavin asein varustettua ratsumiestä.
Kapeasta vuorensolasta alkunsa saava puro virtasi Westburnflatin kartanon kohdalla lakealle, rämeiselle tasangolle, joka leviää noin mailin verran kaikille haaroille ja on antanut talolle nimensä. Siinä puro muuttaa luonnettaan. Oltuaan vilkas, vuolas vuoripuronen, matelee se nyt, sinisen, paisuneen käärmeen tavoin, hitaasti, pitkiä polvia tehden rämeisen aukean poikki. Tämän aukean puolella törrötti Westburnflatin torni, yksi niitä harvoja, vielä pystyssä olevia linnoituksia, jotka ennen muinoin näillä rajamailla olivat niin monilukuiset. Tornin perusta ja sen lähin ympäristö noin sadan kyynärän matkan päässä kohosi vähäisen suomaan keskellä kuivana nurmikkopenkereenä. Sen rajojen ulkopuolella näytti koko alue oudon silmissä vaaralliselta, ylipääsemättömältä liejulta. Eivät juuri monet, tornin omistajaa ja sen muita asukkaita lukuunottamatta, tunteneet niitä polveilevia ja monimutkaisia polkuja, jotka kulkien hiukan paremmin kannattavia paikkoja myöten saattoivat ohjata vieraan tähän asuntoon. Mutta Earnscliffin ohjaamista miehistä kelpasi useampikin kuin yksi oppaaksi. Sillä vaikka tornin isännän ammatti ja tavat olivat yleisesti tunnetut, niin se omituinen toisen omaisuuden kunnioituksen puute, joka näillä seuduilla vallitsi, vaikutti, ettei hänen seuraansa kartettu yhtä paljon kuin jossakin muussa sivistyneemmässä maassa. Rauhallisempien naapuriensa mielestä hän ei ollut sen pahempi kuin kuka tahansa kortinlyöjä, kukkotappelija tai kilparatsastaja meidän silmissämme. Häntä pidettiin miehenä, jonka tapoja moitittiin ja jonka seuraa ei ylimalkaan juuri suosittu, mutta jolla ei kuitenkaan ollut mitään sellaista tahraa, mikä liittyi tämmöiseen virkaan niissä maissa, missä lakia tavallisesti pidetään pyhänä. Ja heidän vimmansa häntä vastaan ei tässä tilaisuudessa ollut syttynyt niin paljon itse ilkityön vuoksi, sillä sehän oli tuolle rosvolle luonteenmukaista, vaan sen vuoksi, että väkivalta oli kohdannut naapuria, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään riitaa — siksi että se oli kohdannut yhtä heidän ystävistään — ja kaikkein enimmin siksi, että se oli kohdannut yhtä Elliotia, johon sukuun useimmat heistä kuuluivat. Ei siis ole mikään ihme, että joukossa oli useampia, jotka tunsivat hyvin Westburnflatin asunnon ympäristön ja osasivat johtaa ja opastaa retkikuntaa siten, että pian kaikki seisoivat tuolla aukealla, vahvalla nurmikolla tornin edustalla.
VIII LUKU
Näin ritari; mut hiisi huus:
"Vie naikkoses ja korjaa luus,
Ett' teistä pääsen kokonaan!
Edestä säihkysilmien
Ja posken punaruusujen
En viitsi miekkaa nostaakaan."
Laulu haukasta.
Torni, jonka edustalla pieni retkikunta nyt seisoi, oli sangen synkän näköinen, pieni nelisnurkkainen rakennus. Seinät olivat hyvin paksut, ja ikkunat tai niiden virkaa toimittavat raot näyttivät pikemmin olevan laitetut sitä varten, että puolustajat voisivat niiden kautta lennättää nuolia tai luoteja kuin että ilmaa ja valoa pääsisi huoneisiin. Matala sakarapäinen rintavarustus, joka kulki pitkin seiniä, teki puolustuksen vielä mukavammaksi. Sen sisäpuolella kohosi jyrkkä, suurilla kivillä peitetty katto. Yhdellä kulmalla törrötti torni vielä sakarapäistä rintavarustustakin korkeampana. Sisäänpääsyä suojeli suurilla rautanauloilla vahvistettu ovi ja tornin sisäpuolitse käyvät kiertoportaat johtivat huoneen katolle.
Tulokkaat olivat huomaavinaan, että joku tornissa piilevä katseli tarkkaan heidän liikkeitään, ja tämä luulo vahvistui varmuudeksi, kun kapeasta ampumareiästä ojentui naisen käsi ja heilutti nenäliinaa ikäänkuin merkiksi heille. Hobbie melkein pyörtyi ilosta ja innosta.