"Entä miksi te sitten siihen puututte?" kysyi Ratcliffe.
"Siksi, että kaikesta sydämestäni rakastan tuota maanpakolaisuudessa elävää kuningasparkaa, ja että isäni oli noita vanhoja Killiecrankien miehiä, ja että soisin hiukan kostoa noille liittolaisherroille, jotka ovat myyneet vanhan Skotlannin, jonka kruunu oli niin kauan itsenäisenä."
"Ja tuommoisten joutavien tähdenkö te", jatkoi neuvonantaja, "tahdotte sytyttää sodan liekin kotimaassamme ja saattaa itsenne vaaraan?"
"Minäkö saattaa? En! — Mutta, vaara olkoon menneeksi, mieluummin soisin sen tulevan huomenna kuin kuukauden perästä. Tuleva se on, sen tiedän, ja, niinkuin teidän talonpoikanne sanovat: 'parempi hauen vatsassa kuin sen hampaissa'. Vaaran tullessa toisella kertaa en suinkaan ole nuorempi kuin nyt, ja mitä hirttämiseen tulee, niin voinenpa minä, Sir John Falstaffin sanoilla puhuen, koristaa hirsipuuta yhtä hyvin kuin joku muukin. Olettehan kuulleet loppusäkeet tuosta vanhasta kansanlaulusta:
"Niin pelotta, niin huoleti
Kuin kylätanssailuun
Hän hypähti, ja pyörähti
Tuoss' alla hirsipuun."
"Herra Mareschal, minä surkuttelen teitä", lausui yksitotinen neuvonantaja.
"Paljon kiitoksia siitä, herra Ratcliffe, mutta en tahtoisi, että tekisitte johtopäätöksenne meidän hankkeestamme minun puheitteni mukaan — onpa siinä viisaampiakin päitä työssä."
"Viisaammatkin päät kuin teidän saattavat pudota maahan", varoitti Ratcliffe.
"Kenties niinkin, mutta ei suinkaan mikään keveämpi sydän kuin minun; ja jotta se ei tulisi teidän varoituksienne kautta raskaammaksi, niin sanon teille nyt jäähyväiset, herra Ratcliffe, päivällisaikaan asti, jolloin saatte nähdä, ettei pelko suinkaan ole pilannut minun ruokahaluani."