XII LUKU
Kapinan vaatteus näin silattiin
Värillä kaunihilla, lumotakseen silmät
Epäilijöiltä horjahtelevilta
Ja tyytymättömiltä pelkureilta,
Jotk' ällistellen kyynärpäitään hieroo,
Oudosta melskehestä hämmästyin.
Henrik IV. II näytös.
Suuria valmistuksia oli tehty Ellieslaw'n kartanossa vieraiden vastaanottoa varten tänä tärkeänä päivänä, jolloin tänne odotettiin sekä seudun arvokkaimpia, entisen Jaakko kuninkaan puolta pitäviä aatelisherroja, että myös alhaisempia tyytymättömiä, jotka huonojen asioidensa tähden, vaihtelun halusta, vihasta Englantia vastaan tahi jostakin niistä monista syistä, mitkä siihen aikaan kuohuttivat ihmisten mieliä, olivat taipuvaiset yhtymään tähän vaaralliseen vehkeilyyn. Korkeasäätyisiä, rikkaita miehiä ei täällä nähty kovin monta, sillä melkein kaikki suuret maanomistajat pysyivät asiasta erillään. Enin osa alhaisemmastakin aatelistosta sekä talollisista kuului presbyteriläisiin, minkä tähden he, vaikka olivatkin tyytymättömiä Skotlannin yhdistämiseen Englannin kanssa, olivat vastahakoisia yhtymään salaliittoon Jaakko kuninkaan puolesta. Mutta olipa joukossa kuitenkin muutamia varakkaita kartanonherroja, jotka nuoruudessa omaksumiensa periaatteiden vuoksi, uskonnollisista syistä, tai osallisuudesta herra Veren kunnianhimoisiin toiveisiin, olivat hankkeeseen suostuneet. Oli myös muutamia kuumaverisiä nuorukaisia, semmoisia kuin Mareschal, jotka toivoivat, että tämä vaarallinen yritys tuottaisi heille itselleen kuuluisan nimen ja kotimaalle itsenäisyyden. Muut salaliittolaiset olivat alhaisempaa, häviölle joutunutta väkeä, josta syystä he olivat nyt halukkaita kapinaan, niin kuin he sitten v. 1715 liittyivätkin Forsterin ja Derwentwaterin johdon alaisuuteen. Silloin oli esim. eräs rajaseutulainen Douglas koonnut rosvoista kokonaisen komppanian, ja mainio Luck-in-the-bag (Onnenpussi) — se oli hänen yleinen liikanimensä — oli hänen etevimpiä alipäälliköitään. Me katsomme tarpeelliseksi mainita nämä seikat, jotka olivat kuvaavia vain sille seudulle, joka on tässä kerrottujen tapahtumien näyttämönä. Muissa Skotlannin osissa Jaakko kuninkaan puolueeseen kuului paljon vaarallisempia ja paljon arvokkaampia miehiä.
Pitkä pöytä oli katettu Ellieslaw'n kartanon suuren salin päästä päähän. Se oli yhä vielä samanlainen kuin sata vuotta sitten ylettyen pimeänä ja pitkänä läpi koko kartanon laitapuolen. Holvikaton kannattamina olivat kylkiluiden muotoiset, harmaakiviset kaaret. Niiden tyvet kohottautuivat ulospistävistä, kiveen hakatuista päistä, jotka eriskummallisine muotoineen, jommoisia vain goottilaisen rakennusmestarin vallaton mielikuvitus voi keksiä, irvistelivät, rypistivät kulmakarvojaan ja näyttivät torahampaitaan alapuolella istuvalle seuralle. Valo tuli tähän juhlasaliin molemmilta puolilta korkeiden, mutta kapeain ikkunain kautta, joiden lasit olivat täynnä maalauksia. Päivänpaiste pääsi sisään vain hämäränä ja oudonvärisenä. Lippu, joka vanhan tarinan mukaan oli riistetty englantilaisilta Sarkin taistelussa, riippui pöydän päässä sen nojatuolin yläpuolella, jolla isäntä istui. Tuntui siltä, kuin sillä olisi tahdottu kiihdyttää vieraiden rohkeutta ja muistuttaa mieliin muinaisia, naapurikansasta saatuja voittoja. Herra Vere itse, joka oli kookasvartaloinen, oli tähän tilaisuuteen pukeutunut erittäin huolellisesti. Jos tähän lisää hänen tosin tylyn ja synkän, mutta kuitenkin kauniin ulkomuotonsa, niin ei voi olla myöntämättä, että vanha linnanisäntä näytti sangen majesteetilliselta. Sir Frederick istui hänen oikealla puolellaan, herra Mareschal vasemmalla. Vielä istui pöydän yläpäässä muutamia arvokkaampia herroja poikineen, veljineen ja veljenpoikineen. Näiden joukossa oli myös herra Ratcliffe saanut sijansa. Alapuolella "suola-aittaa" — suurta täysihopeista astiaa — istui sine nomine turba (nimetön joukko), miehiä, jotka katsoivat suureksi kunniaksi sen, että saivat istua vaikka alhaisellakin paikalla tässä pöydässä. Samalla juuri tämä pöytäjärjestyksessä tehty erotus riitti tyydyttämään ylhäisempisäätyisten ylpeyden. Ettei alempi pöytäkunta ollut juuri valikoimalla kokoonkutsuttu, se täytynee myöntää, koska Westburnflatin Williamkin oli mukana. Tämän miehen häpeämätöntä rohkeutta, kun hän julkesi näyttää silmänsä saman herran kodissa, jolle hän juuri äsken oli tuottanut niin törkeän häväistyksen, ei olisi voinut lainkaan käsittää, ellei olisi tiennyt hänen luulevan, ettei kukaan muu kuin neiti Vere ja hänen isänsä ollut selvillä siitä, että hän oli ollut mukana ryöstössä.
Tämän monilukuisen ja kirjavan seuran edessä oli päivällinen, jossa tosin ei — niinkuin sanomalehdet nykyajan pidoista kertoilevat — ollut tarjona vuodenaikaan nähden harvinaisia herkkuja, vaan kuitenkin useanlaatuisia vahvoja ja kallisarvoisia liharuokia, joiden painon alla pöytälaudat taipuivat. Mutta ilo ei kuitenkaan ollut vieraanvaraisuuden mukainen. Alempaa pöytäkuntaa hillitsi alussa ujous ja pelko, jonka aiheutti tuo korkeasukuinen seura, mihin he olivat joutuneet. Tämän juhlallisen mielenahdistuksen saivat kuitenkin katoamaan juomat, joita runsain määrin tarjoiltiin ja joita alhaisemmat vieraat arvelematta kulauttelivat alas kurkuistaan. He tulivat puheliaiksi, kovaäänisiksi, jopa pauhaavaisiksikin ilossaan.
Mutta pöydän kunniapaikoilla istuvien mieltä ei voitukaan ilahduttaa konjakin eikä viinin voimalla. Heidän sydämiään painosti tuo kohmetuttava mielenmasennus, joka niin usein tuntuu, kun ihminen, jouduttuaan semmoiseen tilaan, mistä on yhtä vaikea päästä eteenpäin kuin peräytyä, pakosta tekee vaarallisen päätöksen. Kuilu heidän edessään näytti yhä syvemmältä ja uhkaavammalta, mitä lähemmäksi reunaa lähestyttiin, ja jokainen odotteli salaisella kauhulla, että joku muu kumppaneista hyppäisi ensiksi alas. Tämä sisällinen pelon ja vastahakoisuuden tunne vaikutti eri tavalla jokaisen luonteen ja elämäntavan mukaan. Joku näytti yksitotiselta, toinen typerältä, kolmas katseli pelokkain silmin pöydän yläpäässä olevia tyhjiä istuimia, jotka olivat jääneet tyhjiksi sen tähden, että toivotut liittolaiset olivat ratkaisevalla hetkellä antaneet varovaisuuden voittaa valtiollisen kiihkonsa ja jääneet pois kokouksesta. Muutamat näyttivät punnitsevan mielessään läsnä- ja poissaolevien verrannollista säätyarvoa ja tilaa. Sir Frederick oli harvapuheinen, synkännäköinen ja pahalla tuulella. Herra Vere yritteli ilahduttaa kumppaneitaan niin väkinäisellä tavalla, että hänen omakin mielensä näytti selvästi horjahtelevan. Ratcliffe tarkasteli seuraa valppaan, mutta syrjäisen katselijan vakavuudella. Mareschal yksinään, luopumatta luonteensa ajattelemattomasta hilpeydestä, söi ja joi, nauroi ja laski leikkiä, vieläpä näytti muiden pöytävieraiden hämilläänolo häntä suuresti huvittavan.
"Mikähän lienee tänä aamuna masentanut meidän jalon miehuutemme?" huusi hän. "Näyttää aivan siltä kuin istuisimme hautajaisissa, joissa sureva perhe ei saa puhua muuten kuin kuiskuttamalla, vaikka palkatut kantajat ja itkijät", hän vilkaisi pöydän alapäähän, "pitävät aika iloa ja melua. Ellieslaw'n herra, milloinka te ryhdytte 'nostoon'?[19] Missä teidän miehuutenne nukkuu, ystäväni? Ja mikä on painanut alas Langley-laakson ritarin korkealle lentävät toiveet?"
"Te puhutte kuin mielipuoli", virkkoi herra Vere, "ettekö näe, kuinka monta täältä on poissa?"
"Entä sitten?" jatkoi Mareschal. "Ettekö sitä ennakolta tietäneet, että puoli maailmaa on suurempi suustaan kuin teoiltaan? Minua puolestani on se asia suuresti rohkaissut, että näen kumminkin kaksi kolmatta osaa ystävistämme uskollisesti saapuneen tähän kokoukseen, vaikka tosin pelkään, että niistäkin vielä puolet ovat tulleet vain siksi, että he pahimmassa tapauksessa saisivat edes tämän hyvän aterian saaliiksensa."