"Jos te meidät jätätte", sanoi herra Vere, "niin olemme me, ja samoin tekin, sen tiedätte, auttamattomasti hukassa. Kaikki riippuu siitä, että pysymme yksimielisinä."
"Antakaa minun pitää huolta itsestäni", vastasi paroni. "Mutta jos se mitä sanotte, olisikin totta, niin tahtoisin mieluummin joutua hukkaan kuin antaa kauemmin narrailla itseäni."
"Eikö mikään — mikään takaus voi saada teitä uskomaan sanaani?" kysyi herra Vere tuskissaan; "tänä aamuna olisin viskannut tämmöiset perättömät syytökset teille vasten kasvoja, niinkuin loukkaukset ainakin; mutta nykyisessä tilassa ollen — — —"
"Te näette, että teidän viimeinkin täytyy tehdä täyttä totta, eikö niin?" keskeytti Sir Frederick. "Jos te tahdotte saada minut uskomaan itseänne, niin ei ole muuta kuin yksi keino, joka voisi vaikuttaa minuun — antakoon tyttärenne minulle kätensä vielä tänä iltana."
"Niin äkkiäkö — se ei käy laatuun", vastasi Vere; "muistakaa toki hänen äskeistä pelästystään, meidän nykyistä hankettamme."
"En ota korviini mitään muuta kuin hänen oman suostumuksensa, jonka hän antaa minulle alttarin edessä. Onhan teillä kappeli täällä kartanossanne, onhan kirkkoherra Hobbler täällä seurassamme — antakaa tämä todistus rehellisyydestänne tänä iltana, niin me olemme taas yksissä sekä sydämin että käsin. Jos te nyt kiellätte, kun suostuminen olisi teille niin suureksi eduksi, niin kuinka voin luottaa teihin huomenna, kun olen julkisesti ottanut osaa teidän hankkeeseenne, enkä enää voi peräytyä?"
"Saanko siis ymmärtää asian niin, että meidän ystävyytemme, jos tulette minun vävykseni tänä iltana, on pysyvä entisellään?" kysyi herra Vere.
"Aivan pettämättömästi ja rikkoutumattomasti", vastasi Sir Frederick.
"Sitten", lausui herra Vere, "vaikka teidän vaatimuksenne on kovin äkillinen, epähieno ja minun rehellisyyttäni epäilevä — Sir Frederick, lyökää kuitenkin tähän käteeni — tyttäreni on tuleva teidän vaimoksenne."
"Tänä iltana?"