"Ja se olisi hyvin kepeä sato", virkkoi Hobbie. "Mutta, jos tämä nuori neiti sallii, niin ottaisin mielelläni Elshien mehiläispesät ja veisin ne Gracen pikku puutarhaan Heugh-footiin — ei kumpikaan meistä anna mehiläisten kuolla. Ja vuohiparka, joka ei tässä suuressa kartanossa saa hyvää hoitoa, voisi saada ravintonsa meidän liljanurmikollamme puron varrella. Koirat tutustuisivat siihen päivässä eivätkä tekisi sille vahinkoa, ja Grace lypsäisi sitä Elshien sijasta joka aamu omin käsin. Sillä vaikkakin hän oli yrmeä ja ynseä puheissaan, niin hän kuitenkin rakasti luontokappaleita."
Hobbien pyyntöihin myönnyttiin mielellään. Ihmeteltiin vain hänen luontaisen hienotunteista sydäntään, joka oli keksinyt tällaisen keinon kiitollisuutta osoittaakseen. Hän tuli iloiseksi, kun Ratcliffe lupasi ilmoittaa hänen hyväntekijälleen, että hän näin oli ottanut hoitoonsa hänen lemmikkinsä.
"Älkääkä unohtako sanoa hänelle, että mummo sekä tyttölapset ja etenkin Grace ja minä olemme hyvissä varoissa ja voimissa. Se on kaikki hänen ansiotaan — ja siitä hän iloitsee, luulisin."
Ja Elliot pysyi perheinensä Heugh-footissa yhä edelleenkin hyvissä voimissa ja varoissa niinkuin hänen horjahtamaton rehellisyytensä, helläsydämisyytensä ja miehuutensa täydellisesti ansaitsivatkin.
Kaikki Earnscliffin ja Isabellan avioliiton esteet olivat nyt poistetut, ja heidän elatuksekseen määrätyt varat ja lahjakirjat, jotka Ratcliffe Sir Edward Mauleyn puolesta antoi heille, olivat sellaiset, että ne olisivat tyydyttäneet itse Ellieslaw'nkin ahneutta. Mutta neiti Vere ja Ratcliffe eivät katsoneet tarpeelliseksi ilmoittaa Earnscliffille, että erakko kohteli nuorta pariskuntaa niin ylenpalttisella anteliaisuudella voidakseen siten sovittaa Earnscliffin isän kuoleman, jonka pikaisuudessaan oli aiheuttanut monta vuotta sitten tapahtuneessa kahakassa. Jos oli totta, niinkuin Ratcliffe vakuutti, että kääpiön katkera ihmisviha hiukan hälveni siitä tiedosta, että hän oli saattanut niin monta ihmistä onnelliseksi, niin yllämainitun onnettoman tapauksen muisto lienee kuitenkin vaikuttanut sen, että Sir Edward Mauley itsepäisesti kieltäytyi tulemasta katsomaan heidän onneansa kaikista pyynnöistä huolimatta.
Mareschal juoksutti koiriaan, ammuskeli, joi claretviiniä — kyllästyi viimein kotiseutuunsa, läksi ulkomaille, otti osaa kolmeen sotaretkeen, palasi jälleen kotiinsa ja nai Lucy Ildertonin.
Vuodet menivät ja tulivat, mutta ne kohtasivat Earnscliffin ja hänen puolisonsa aina yhtä tyytyväisinä ja onnellisina. Vehkeilyihin halukas kunnianhimo saattoi Sir Frederick Langleyn osalliseksi onnettomaan kapinaan v. 1715. Hän joutui vangiksi Prestonissa Lancashiressä, yhdessä Derwentwaterin kreivin ja muiden kanssa. Hänen puolustuksensa sekä mestauslavalla pidetty viimeinen puheensa ovat luettavina Valtiollisissa oikeudenkäynneissä. Herra Vere, joka sai tyttäreltään runsaan eläkkeen, pysyi lopun ikänsä ulkomailla, otti osaa Law'n pankkiasiaan Orleansin herttuan hallitusaikana, ja yhteen aikaan häntä luultiin äärettömän rikkaaksi. Mutta tuon maailman mainion saippuakuplan puhjettua hän tuskastui siitä, että hänen jälleen täytyi tyytyä kohtuulliseen eläkerahaansa (vaikka hän näki tuhansien onnettomuuskumppaniensa suorastaan nääntyvän nälkään). Mieliharmista hän sai lopuksi sydänhalvauksen joka vei hänet kuolemaan muutamien viikkojen sairauden jälkeen.
William Westburnflat pakeni kohta Hobbien kostoa niinkuin häntä arvokkaammat miehet lain kouraa. Isänmaanrakkaus kehoitti häntä palvelemaan omaa maata ulkomailla. Mutta toiselta puolen rakkaus kotiseutuun neuvoi häntä jäämään saareensa ja poimimaan maantiellä kulkevilta kansalaisiltaan kukkaroja, taskukelloja ja sormuksia. Onneksi edellinen tunne voitti jälkimmäisen ja hän läksi sotaväkeen Marlborough'n johdon alaiseksi. Hän sai upseerin arvon, mihin korotukseen hänen taitava karjanhankkimisensa huoltojoukoille suuresti vaikutti. Hän palasi kotimaahansa monen vuoden kuluttua tuoden mukanaan sievoisen rahasumman (Jumala tiesi millä tavoin se oli kokoonsaatu). Ensi töikseen hän revitti alas rosvoluolansa Westburnflatissa ja rakensi sen sijalle korkean, kaitaisen, kolmikerroksisen maalaiskartanon, jossa oli savupiippu kummassakin päässä. Hän ryypiskeli paloviinaa samojen naapurien kanssa, joilta hän nuorempana oli ryöstellyt, kuoli omaan vuoteeseensa ja sai hautakiveensä Kirkwhistlessä (se on vieläkin tallella) sellaisen mainesanan, että hän oli täyttänyt kaikki urhoollisen soturin, hyvän naapurin ja hartaan kristityn velvollisuudet.
Herra Ratcliffe asui tavallisesti Ellieslaw'n herrasväen luona, mutta matkusti säännöllisesti joka kevät ja joka syksy pois kuukauden ajaksi. Tämän ajoittain sattuvan matkansa suunnasta ja tarkoituksesta hän jyrkästi vaikeni, mutta jokainen tiesi hyvin, että hän kävi silloin onnetonta herraansa katsomassa. Viimein, kun hän taas kerran palasi tämmöiseltä käynniltä, ilmaisi hänen murheellinen muotonsa sekä surupukunsa Ellieslaw'n asujille, että heidän hyväntekijänsä ei enää ollut elävien parissa. Sir Edward Mauleyn kuolema ei lisännyt heidän rikkauttaan, sillä hän oli jo eläessään antanut pois kaiken omaisuutensa, suurimman osan heille. Ratcliffe, hänen uskottu miehensä, kuoli vanhalla iällä, eikä hän koskaan ilmaissut, missä hänen herransa oli viettänyt loppuikänsä, ei myöskään hänen kuolemantapaansa eikä hautapaikkaansa. Oli syytä luulla, että hänen herransa oli käskenyt hänen pitää kaikki nämä asiat salassa.
Elshien äkillinen katoaminen eriskummallisesta erakkomajastaan vahvisti niitä huhuja, jotka hänestä olivat levinneet kansan keskuuteen. Moni luuli, että kääpiö, uskallettuaan astua pyhitettyjen seinien sisäpuolelle, vastoin paholaisen kanssa tehtyä liittoa vietiin elävältä hiiteen majalle palatessaan. Mutta useimmat luulivat, että hän oli kadonnut vain ajaksi ja näyttäytyy toisinaan yhä vieläkin vuoristossa. Ja muistellessaan, niinkuin tavallisesti tehdään, enemmän hänen hurjia, tuskallisia puheitaan kuin hänen monien tekojensa hyväntahtoista tarkoitusta, kansa usein sekoittaa hänet Kankaan Mieheksi nimitetyn pahan haltian kanssa, josta Elliotin vanha mummo kertoi lastenlapsilleen. Tavallisesti luullaan hänen noituvan lampaat, niin että uuhet saavat keskosia. Ollaan myös näkevinään hänen irroittavan suuria lumikinoksia ja pudottelevan niitä vaeltajien niskoille, kun nämä ovat tuiskuilmassa hakeneet itselleen turvapaikkaa vuoripuron äyrään tahi syvän laakson jyrkän seinän vierestä. Sanalla sanoen, onnettomuudet, joita tuo paimenkansa kaikkein pahimmin pelkää ja inhoaa, luetaan Mustan kääpiön syyksi.