"Ihme ja kumma, mies — miksi?" hämmästyi loordi Nigel. "Mitä syytä voi siihen olla, jos olemme molemmin puolin tyytyväisiä?"
"Mylord", selitti Richie Moniplies, "teidän ylhäisyytenne hommat ovat semmoisia, etten minä voi niitä läsnäolollani hyväksyä tai kannattaa".
"Mitä sanotkaan, tolvana!" tulistui hänen herransa.
"Sallikaa minun huomauttaa, mylord", vastasi hänen palvelijansa, "että on kohtuutonta loukkaantua sekä puhumisestani että vaitiolostani. Jos voitte maltillisesti kuunnella lähtöni perusteita, niin se saattaa hyvinkin olla parempi teille täällä ja tämän jälkeen — jos ette, niin antakaa minulle lupa poistua tuppisuuna, ja jääköön se siis silleen."
"Anna tulla, mies!" käski Nigel. "Puhu suusi puhtaaksi — mutta muista sentään, kelle puhut."
"No niin, mylord — minä puhun nöyrästi" — milloinkaan ei Richie ollut näyttänyt jäykistyneemmän arvokkaalta kuin virkkaessaan tämän sanan; "mutta luuletteko, että tuo noppien viskely ja korttien sakaaminen ja krouveissa ja näytelmätaloissa kuljeskeleminen soveltuu teidän ylhäisyydellenne — sillä varmastikaan ei semmoinen elämä sovellu minulle?"
"Mitä, ethän ole kääntynyt hiuksenhalkojaksi tai puritaniksi, houkkio?" sanoi loordi Glenvarloch nauraen, vaikka pahastus ja häpeä tekivät sen hänelle jokseenkin työlääksi.
"Mylord", vastasi hänen saattolaisensa, "tajuan tiedustuksenne sisällön. On paljon mahdollista, että minä olen hiukan tunnontarkka, ja sydämeni pohjasta soisin paremmin ansaitsevani sen nimen; mutta se olkoon sivumennen sanottu. Olen venyttänyt palvelusmiehen velvollisuuksia niin pitkälle kuin pohjoismaalainen omatuntoni sallii. Voin antaa hyvän sanani herrani tai synnyinseutuni puolesta, kun olen vieraalla maalla, vaikka jättäisinkin silkan toden pikkusen sivummalle. Niin, ja minä otan tai annan sivalluksen sen miehen kanssa, joka puhuu halventavasti kumpaisestakaan. Mutta tämä leiskuminen, peluu ja tiatterilystäily ei ole minun elementtiäni — en saa hengitetyksi siinä — ja kuullessani teidän ylhäisyytenne voittavan rahat joltakulta vaivaiselta raukalta, jolle ne ovat voineet olla peräti kipeään tarpeeseen, niin kautta sieluni, jos huutavaan hätään kaipaisitte rahoja, mieluummin kuin soisin voittavanne sen erän häneltä loikkaisin pensasaidan yli teidän ylhäisyytenne kanssa ja huikkaisin 'seis!' ensimäiselle kalakauppiaalle, jonka kohtaisimme tulossa Smithfieldistä essexiläisten vasikkainsa hinta massissaan!"
"Sinä olet tomppeli", moitti Nigel, jota kuitenkin omatunto pahasti soimasi. "En milloinkaan pelaa muuten kuin pikku eristä."
"Niin kyllä, mylord", vastasi taipumaton palvelija, "ja — yhä luvallanne lausuen — se on vain sitä pahempi. Jos te pelaisitte vertaistenne kanssa, niin synti saattaisi pysyä samana, mutta siinä olisi enemmän maallista kunniaa. Teidän ylhäisyytenne tietää tai voisi tietää omasta kokemuksesta, joka ei ole vielä montakaan viikkoa vanha, että pikku eriä on tukala menettää niiden, joilla ei ole isompia; ja täytyypä minun suoraan sanoa teille, että ihmiset moittivat teidän ylhäisyytenne pelaavan ainoastaan sellaisten hairahtuneitten olentojen kanssa, joilla ei ole muuta menetettävää kuin pelkät panoksensa."