"Uhmata heitä!" huudahti Sir Mungo tyrmistyneenä. "Uhmata Walesin prinssiä — kuningaskuntien kruununperillistä! Kautta sieluni, saattekin sitten uhitella yksinänne."
Hän oli hätäisesti poistumaisillaan Nigelin luota, mutta jokin harvinainen suopean harrastuksen kosketus aatelismiehen nuoruuden ja kokemattomuuden johdosta näytti äkkiä lauhduttavan hänen piintynyttä ivallisuuttaan.
"Perhanako minua vanhaa narria vaivaa!" päivitteli Sir Mungo; "mutta väkisinkin täytyy minun huolehtia — niin vähän kuin olenkaan velkaa onnelle tai lähimäisilleni — tästä hirvenvasasta, joka tietenkin on uppiniskainen kuin paholaisen riivaama porsas, sillä se on hänen sukupiirteitään. Tervettä neuvoa minun vain pitää haaskata häneen. — Hentomielinen nuori loordiseni, ymmärtäkää minua selvästi, sillä tämä ei ole mitään lasten leikkiä. Kun prinssi lausui minulle sen mitä teille toistin, merkitsi se samaa kuin kielto ilmestymästä enää hänen näkyviinsä. Ottakaa sentähden varteen vanhan miehen neuvo, sillä hän tarkoittaa teille hyvää ja kenties pikkusen parempaa kuin hänellä on syytä toivottaa kellekään. Kyyristäytykää ja antakaa aallon mennä ohi niinkuin älykäs lapsonen — menkää asuntonne rauhaan, pitäkää jalkanne poissa kapakasta ja hyppysenne noppalaatikosta; sopikaa asianne hiljaisesti jonkun kanssa, jolla on parempaa suosiota hovissa kuin teillä, niin saatte pyöreän summan rahaa matkustaaksenne Saksaan tai muuanne hakemaan menestystänne. Hyvällä onnella taistellut soturi se perusti sukunne neljä- tai viisisataa vuotta takaperin, ja jos olette urhea ja onnekas, voitte keksiä keinoja suvun varallisuuden parantamiseksi. Mutta uskokaa sanaani, että tässä hovissa ei teitä ikänä lykästä."
Sir Mungon lopetettua kehoituksensa, jossa ilmeni enemmän vilpitöntä myötätuntoa toisen ihmisen asemaa kohtaan kuin hänen oli tähän asti tiedetty ilmaisevan kenenkään suhteen, vastasi loordi Glenvarloch: "Olen kiitollinen teille, Sir Mungo — olette luullakseni puhunut sydämestänne, ja minä kiitän teitä. Mutta hyvän neuvonne vastapalvelukseksi pyydän hartaasti, että jätätte minut; huomaan prinssin saattueineen palaavan tänne päin, ja seuraani jäämällä voitte vahingoittaa itseänne, vaan ette auttaa minua."
"Se on totta", sanoi Sir Mungo; "ja sentäänkin, jos olisin kymmentä vuotta nuorempi, tuntisin kiusausta pysymään puolellanne ja kohtaamaan heitä. Mutta kuudenkymmenen korvissa ja siitä ylöspäin käy ihmisen miehuus kylmäkiskoiseksi, ja niiden, jotka eivät kykene ansaitsemaan elantoansa, ei sovi vaarantaa vanhuutensa pikku varaa. Toivon teidän läpäisevän onnellisesti, mylord, mutta se on epätasainen taistelu." Niin sanoen hän kääntyi pois ja nilkutti tiehensä, usein kuitenkin katsoen taakseen, ikäänkuin olisi hänen luontainen sisunsa nykyisessä masennetussakin tilassaan vastustushalun ja kiistamielen kannustamana saattanut hänet vastahakoiseksi omaksumaan omalle turvallisuudelleen välttämätöntä menettelyä.
Kumppaninsa lähtiessä ajatteli Nigel hänestä ystävällisemmin kuin hänen ilmestyessään, jäädessänsä nyt yksikseen käsivarret rinnalla ristissä ja nojaten polkua siimestävän yksinäisen puun runkoon, samalla kun hän rohkaisihe kohtaamaan hetkeä, jonka odotti koituvan käänteeksi kohtalossaan. Mutta hän erehtyi olettaessaan, että Walesin prinssi joko puhuttelisi häntä tai sallisi hänen käydä puhdistautumaan sellaisessa julkisessa paikassa. Hän ei kuitenkaan jäänyt huomaamattomaksi, sillä kun hän teki kunnioittavan, mutta korskean hovikumarruksen, ilmaisten katseellaan ja sävyllään lannistumattomasti kuulleensa prinssin vastikään lausuman epäsuotuisan mielipiteen, vastasi Kaarlo sellaisella silmäkulmien rypistyksellä kuin voi odottaa ainoastaan niiltä, joiden katsanto on käskyvaltaa ja päättäväisyyttä. Kulkue asteli edelleen, Buckinghamin herttuan olematta näkevinänsäkään loordi Glenvarlochia, ja vaikka loordi Dalgarnoa ei päiväpaiste enää häirinnyt, piti tämä silmänsä luotuina maahan kenties äskeisestä vielä huikaistaneina.
Loordi Glenvarlochin oli vaikea hillitä suuttumusta, jonka purkaminen olisi noissa olosuhteissa ollut hulluutta. Hän kavahti nojailevasta asennostaan ja seurasi prinssin saattuetta, pitääkseen hovilaisia selvästi näkyvissään; se olikin hyvin helppoa, siellä he kävelivät hitaasti. Nigel huomasi heidän suuntaavan kulkunsa palatsia kohti, missä prinssi kääntyi portilla ja kumarsi saattueensa aatelismiehille, siten lähettäen heidät pois ennen kuin astui palatsiin, mukanaan ainoastaan Buckinghamin herttua ja pari tallimestaria. Muu seurue vastasi alamaisesti prinssin hyvästijättöön ja alkoi hajaantua pitkin puistoa.
Kaikkea tätä tarkkasi loordi Glenvarloch. Järjestäen viittansa ja kiertäen miekkavyötänsä siten, että kahva tuli lähemmäksi kättä, mutisi hän: "Dalgarnon pitää selittää minulle tämä kaikki, sillä ilmeisesti on hän mukana juonessa!"
16. LUKU.
Ystävykset riitaantuvat.