"On kuin onkin, totisesti", vakuutti nuori käsityöläinen, "Kätensäkö menettää? Vaikka veisivät pään, niin en minä välitä. Se pää ja käsi ovat tehneet minusta vaivaisen raukan!"
"Mutta eikö olisi parempi, sinä latuskalakkien valtias", esitti emäntä Ursula, "että asiat sovittaisiin teidän keskenne ja että sinä tämän saman skotlantilaisen loordin välityksellä, jonka sanot riistäneen itseltäsi rahat ja rakastetun, ennen pitkää saisit takaisin molemmat?"
"Ja miten saattaa viisautenne johtua siihen päätelmään, emäntä?" kummeksui oppipoika. "Rahani kyllä käsitän periväni, jos nimittäin taivun ehdotukseenne; mutta kaunis Margetini! Kerrassaan mahdottomalta tuntuu minusta, että minulle voisi olla hänen suhteensa hyötyä tuon loordin avustamisesta, johon hän on tähdännyt hupsut ajatuksensa."
"Siihen on ihan yksinkertaisesti sanoen syynä se", selitti emäntä Ursula, "että sinä et tunne naisen sydäntä sen paremmin kuin hanhenpoikanen. Kuulehan, mies. Jos minä ilmoitan mistress Margaretille, että nuori loordi on jäänyt onnettomuuteensa sinun ynseytesi takia, kieltäytyessäsi auttamasta häntä, niin silloinpa olet hänelle ainiaaksi vihattu. Siitä lähtien hän inhoaa sinua niinkuin sitä pyöveliäkin, jonka on määrä katkaista Glenvarlochilta käsi purallaan — ja sitte hänen hellyytensä yhä enemmän kiintyy loordiin. Lontoo ei senjälkeen ainakaan kolmeen viikkoon kuule muusta kuin hänestä — puhu muusta kuin hänestä ja ajattele muuta kuin häntä, ja kaikki se hälinä pitää miestä päällimäisenä tytön mielessä, sillä nuorta naista ei miellytä mikään niin suuresti kuin oleminen suhteissa johonkuhun, joka on koko ympäristön puheenaineena. Jos hän siis kärsii lain säätämän rangaistuksen, on hyvinkin mahdollista, että tyttö ei milloinkaan unohda häntä. Minä itse näin kuningattaren aikoina pulskan, sievän nuoren herrasmies Babingtonin lopun, ja vaikka olin silloin vain pikku tyttö, pysyi hän mielessäni vielä vuoden hirttämisensä jälkeen. Mutta se ainakin on luultavaa, että saakoon Glenvarloch anteeksi tai joutukoon rangaistuksi hän joka tapauksessa jää Lontooseen, ja hänen läsnäolonsa tukee tyhmän tytön haaveilua. Jos hän sitä vastoin pääsee pakoon —"
"Niin, osoittakaapas minulle, miten siitä olisi minulle etua?" tokaisi Jenkin.
"Jos hän pääsee pakoon", jatkoi emäntä todisteluaan, "niin hänen täytyy hyljätä hovi vuosikausiksi, kenties koko iäkseen; ja sinä tunnet vanhan sananparren: 'poissa silmistä, poissa mielestä'".
"Totta — aivan totta", myönsi Jenkin; "puhutte kuin tietäjätär, viisas Ursula".
"Niin, kyllä tiesin viimein kuuntelevasi järkeä", puheli viekas emäntä. "Ja kun sitte tuo loordi on kaukana vierailla mailla kerta kaikkiaan kadonneena, niin kenestä tulee sievän neitosen luottamusmies, ja kuka saa täyttää hänen tunteisiinsa tulleen tyhjyyden? Kukas muu kuin sinä, oppipojista parhain! Ja silloin olet sinä tullut voittaneeksi omat taipumuksesi, suostuaksesi hänen toivomuksiinsa, ja jokainen nainen tajuaa sellaisen uhrautumisen. Myöskin olet antautunut jonkunmoiseen vaaraan hänen halunsa panemisessa täytäntöön — ja mistä pitää nainen enemmän kuin uljuudesta ja tahtonsa hartaasta palvelemisesta? Lisäksi on sinulla tiedossasi hänen salaisuutensa; hänen täytyy kohdella sinua suosiollisesti ja huomaavasti, osoittaa sinulle tuttavallisuutta ja seurustella kanssasi kahden kesken, kunnes hän toisella silmällä itkee ainiaaksi poistunutta rakastajaa ja toisella armaasti vilkuttaa sille rakastajalle, joka on saapuvilla. Jollet sitten osaa parantaa saavuttamaasi suhdetta, niin et ole se rivakka ja vilkas nuorukainen, jona koko maailma sinua pitää. Olenko puhunut oikein?"
"Olette kuin hallitsijatar, mahtava Ursula", kehui Jenkin Vincent, "ja tahtonne tapahtukoon".
"Tunnet hyvin Alsatian?" pitkitti hänen ohjaajattarensa.