"Ka, mitä siihen tulee, niin siitä en osaa sanoa mitään", tuumi Jenkin. "Olen aina palvellut velvollisuudenmukaisesti ja vilpittömästi; minulla ei ole sydäntä jättäytyä pois työstä ja petkuttaa isännältäni sekä aikaa että rahaa."
"Ei, mutta kysymyksenä onkin saada hänelle rahansa takaisin", muistutti Ursula, "ja muutoin hän tuskin näkee niitä. Etkö voisi pyytää lupaa pistäytyäksesi setäsi luo Essexiin pariksi, kolmeksi päiväksi? Saattaahan hän olla sairaana."
"No, jos täytyy, niin ei muukaan auta", mukautui Jenkin raskaasti huoaten. "Mutta hevillä ei minua nähdä astumassa näitä pimeitä ja kieroja polkuja."
"Ole siis hiljaa", neuvoi emäntä, "ja hanki lupa jo täksi illaksi. Tule sitte tänne takaisin, jotta esittelen sinut toiselle välikappaleelle, jota on käytettävä hommassa. Seis, seis! — poika on huumaannuksissa — ethän toki lähde mestarisi myymälään tuossa asussa? Lattiamattoisessa kamarissa on kirstusi tamineinensa — mene laittautumaan oppipojaksi niin väleen kuin voit."
"Olen kuin noiduttu", päivitteli Jenkin vilkaisten pukuunsa, "tai ovat nämä narrin hepenet tehneet minusta yhtä suuren aasin kuin olen montakin nähnyt niiden käyttäjien joukossa. Mutta kunhan kerran pääsen valjaista, niin jos vielä näette minun ottavan niitä ylleni, annan teille luvan myydä minut mustalaiselle kantamaan patoja, kattiloita ja kerjäläiskakaroita koko lopun ikäni."
Niin sanoen hän meni vaihtamaan vaatekertaa.
22 LUKU.
Vakaa päätös.
Me jätimme Nigelin, jonka vaiheita kertomaan meidät sitoo nimilehteemme sisältyvä sopimus, alakuloiseksi ja yksinäiseksi koronkiskuri Trapboisin taloon, hänen juuri saatuansa kirjeen ystäväkseen tulleelta lakikoululaiselta, joka ilmoitti olevansa estetty aiotusta tulostaan Alsatiaan. Hänen seurustelunsa paremman ja kunnioitettavamman yhteiskuntaluokan kanssa näytti siis toistaiseksi kokonaan katkenneen. Tämä oli masentava ja Nigelin ylpeälle luonteelle nöyryyttävä ajatus.
Hän astui kamarinsa ikkunaan ja näki kadun verhoutuneeksi tuollaiseen paksuun, kellertävään, likaiseen sumuun, joka usein käärii vaippaansa Lontoon ja Westminsterin alitienoot. Sankassa ja ikäänkuin käsin kosketeltavassa hämyssä näkyi haamujen tavoin liikkumassa jokunen mellastaja, jotka aamu oli yllättänyt illan remusta ja jotka nyt käyttivät apunansa päihtymykseltä vielä hiukan säästynyttä vaistia, hoiperrellen kompuroidakseen koteihinsa ja muuttaakseen päivän yöksi, nukkumalla pois hurjastelun, joka oli muuttanut yön päiväksi. Vaikka kaupungin muissa osissa oli ilmipäivä, hämärsi Alsatiassa vasta sarastus, eikä siellä kuulunut mitään ahkeruuden tai työskentelyn ääniä, jotka muualla olivat jo aikaa herättäneet uinujat. Näköala oli liian kolkko ja vastenmielinen, pidättääkseen loordi Glenvarlochia alallaan. Hän siis kääntyi pois ikkunasta ja tarkasteli hiukan suuremmalla harrastuksella asuntonsa kalustoa ja sisustusta.