Siitä oli aikoinaan suuri osa ollut kallisarvoista ja huoliteltua. Suunnattomassa nelipatsaisessa makuusijassa oli yhtä paljon veistoksilla koristeltua tammea kuin olisi tarvittu sotalaivan keulakuvioksi, ja seinäverhot olisivat riittäneet sen purjeiksi. Jyhkeissä kullatuissa messinkikehyksissä oli tavattoman iso kuvastin, venetsialaista tekoa; se oli ehdottomasti ollut hyvinkin kallisarvoinen ennen kuin sai sen tavattoman särön, joka kulmasta toiseen ulottuen suhtautui sen pintaan kuten Niili Egyptin karttaan. Tuolit olivat erikuosisia ja -muotoisia; toiset olivat olleet veistoksilla somisteltuja, toiset kullattuja, mitkä damastinahalla ja mitkä korukirjauksilla päällystettyjä, mutta kaikki olivat vahingoittuneita ja madonsyömiä. Uuninkamanan yläpuolella riippui Susannaa ja vanhimpia esittävä maalaus, jota olisi voitu pitää valiotauluna, jolleivät rotat olisi pidelleet pahoin sievän kaunottaren nenää ja erään hänen kunnianarvoisan ihailijansa leukapartaa.
Sanalla sanoen, kaikki loordi Glenvarlochin näkemä näytti olevan saatua hädän tuottamista pakkohuutokaupoista taikka polkuhinnalla ostettua joltakulta syrjäiseltä välikauppiaalta sekä viskeltyä koolle kamariin kuin myymälähuoneeseen, vähääkään välittämättä hyvästä aistista tai yhdenmukaisuudesta.
Paikka tuntui Nigelistä muistuttavan merenrannikon taloja, jotka kovin usein ovat kalustettuja haaksirikkoutuneiden aluksien ryöstösaaliilla, niinkuin tämä oli luultavasti varustettu häviöön joutuneiden tuhlarien rippeillä. "Oma ruuheni on hyökyaallokossa", ajatteli loordi Glenvarloch, "vaikka haaksirikkoni ei suurestikaan kartuta haaksenryöstäjän saalista".
Enimmin herätti hänen huomiotaan liesiristikko, jyhkeä rykelmä ruostuneita rautakankia, jota takassa epätasaisesti kannatteli kolme leijonankäpäliksi muovattua vaskijalkaa; neljäs oli jonkun sattuman takia koukistunut ja näytti ylpeästi kohoutuneelta kuin kuopimaan maata tai kuin olisi koko koje hautonut kunnianhimoista aikomusta tallustaa keskilattialle ja nostanut jo yhden jalan sille retkelle. Nigelin kasvoilla häilähti hymy tämän haaveellisen aatoksen juolahtaessa hänen mielikuvitukseensa. "Minun täytyy kuitenkin pysähdyttää sen marssiminen", hän ajatteli, "sillä tämä aamu on kyllin viluinen ja raakea, vaatiakseen hiukan lämmitystä".
Hän pistäysi isojen portaiden siltamalle, jotka tukevalla tammisella kaidevarustuksella suojattuina johtivat hänen omaan kamariinsa ja muihin huoneisiin, sillä rakennus oli vanha ja melkoisen iso. Siellä hän huhusi moneenkin kertaan, mutta vastausta saamatta oli hänen viimein pakko lähteä etsimään jotakuta, joka voisi toimittaa hänelle, mitä hän tarvitsi.
Nigel oli Skotlannin vanhanaikaisen maailman tapaan saanut kasvatuksen, jota saattoi enimmäkseen määritellä yksinkertaiseksi, karaisevaksi ja vaatimattomaksi; mutta hän oli kuitenkin tottunut suureen omakohtaiseen kunnioittamiseen ja yhden tai useamman palvelijan alituiseen läsnäoloon ja apuun. Tämä oli yleisenä tapana Skotlannissa, missä palkoista ei ollut juuri puhettakaan ja missä arvonimeä tai vaikutusvaltaa edustava henkilö tosiaan saattoi pitää niin paljon saattolaisia kuin halusi pelkillä elatuskuluilla. Nigel oli senvuoksi nolostunut ja pahastuksissaan, kun huomasi jäävänsä huomiota ja huolenpitoa vaille, ja sitä tyytymättömämpi oli hän, kun häntä samalla suututti oma luonteensa, joka salli hänen ollenkaan kiusaantua moisesta pikku seikasta paljoa tärkeämpien asiain vaatiessa hänen harkintaansa. "Näin isossa talossa täytyy toki olla joitakuita palkollisia", virkahti hän itsekseen, kävellessään portailta haarautuvaa sivukäytävää myöten eteenpäin. Hän koetteli useiden huoneiden ovia; niistä olivat toiset lukittuja, toiset kalustamattomia, ja kaikki nähtävästi kylmillään. Lopulta hän palasi porrassiltamalle ja päätti laskeutua alikertaan, missä luuli tapaavansa varmasti ainakin vanhuksen ja hänen tylyn tyttärensä. Tässä mielessä hän ensin poikkesi pieneen, matalaan ja hämärään vierashuoneeseen, jossa näkyi kulunut nahkapäällyksinen nojatuoli ja sen edessä tohvelipari sekä vasenta käsinojaa vasten pystytettynä sakarasauva. Nämä olivat tammisen pöydän ääressä, joka kannatteli vankkaa rautasinkilöillä kiinnitettyä pulpettia ja jykeviä tinasta muovattuja kirjoitustelineitä. Pitkin huonetta oli hyllyjä, kaappeja ja muita mukavia paperien talletuspaikkoja. Tulisijan yläpuolelle oli ripustettu vasiten näkyviin miekka, musketti ja pistoolipari ikäänkuin ilmaisemaan, että omistaja oli vireä varjelemaan asuntoansa.
"Tämä on varmasti koronkiskurin luola", arveli Nigel, ja hän aikoi huutaa omistajaa, kun vanhus havahtuneena vähäisestäkin melusta, sillä ahneuden uni on harvoin sikeätä, samassa kuului puhuvan sisähuoneesta ärtyneellä äänellä, jota aamuinen köhäkin vavahdutteli.
"Uh, uh, uh — kuka siellä? Hei — uh, uh — kuka siellä? Martha, hoi! — uh, uh — Martha Trapbois — talossa on varkaita, ja ne eivät vastaa mitään — hei, Martha! — varkaita, varkaita — uh, uh, uh!"
Nigel yritti selittää, mutta varkaiden pelko oli vallannut vanhuksen ajun, ja hän yski ja kirkui ja yski, kunnes herttainen Martha astui huoneeseen. Isäänsä kovemmin kiljui hän ettei ollut mitään vaaraa ja että tulija oli heidän uusi asukkaansa. "Pidä kiinni — uh, uh — pidä kiinni, kunnes minä tulen", ehti toinen vielä muutamaan kertaan huudahdella ennen kuin tyttären onnistui vaientaa hänen säikähtynyt hälynsä. Kylmäkiskoisesti ja lyhyeen kysyi hän sitte loordi Glenvarlochilta, mitä tämä tahtoi hänen isänsä huoneesta.
Vuokralaisella oli sillävälin aikaa tarkastella hänen ulkomuotoaan, joka ei suinkaan parantanut edellisenä iltana kynttilänvalolla saatua vaikutelmaa. Hän oli pukeutunut niin sanottuun Maria-kuningattaren röyhelöön ja vannehameeseen, — ei sellaiseen olkapäille valuvaan röyhelöön, joka näkyy Skotlannin onnettoman kuningattaren muotokuvissa, vaan siihen kuosiin, joka espanjalaistakin kankeampana verhosi hänen tuiman ja Smithfieldin kauhuista muistetun kaimansa[47] kaulaa, kohdistaen erityisesti huomion yrmeään päähän. Tämä vanhanaikainen vaatetus sopikin kalventuneeseen hipiään, harmaisiin silmiin, ohuihin huuliin ja ynseihin kasvoihin, jotapaitsi vanhentunut neitonen lisäsi samaa yleisvaikutusta päähineenä käyttämällänsä mustalla hipillä, huolellisesti sovittaen sen estämään hiuksia pääsemästä ollenkaan näkyviin, luultavasti syystä että silloinen yksinkertainen aikakausi ei tiennyt mitään keinoa sen värin salaamiseksi, jolla aika oli alkanut leimata hänen suortuviaan. Vartalo oli pitkä, laiha ja litteä, käsivarret ja kädet olivat luisevat, ja tavallista isommat jalat verhottuja suhdattoman korkeakorkoisiin kenkiin, jotka lisäsivät jo muutenkin honkelon ruumiin mittaa. Nähtävästi oli vaatturi tahtonut taidollaan salata pikku viallisuutta, jonka aiheutti toisen olkapään kohoaminen toista korkeammalle, mutta älykkään käsityöläisen kiitettävien ponnistusten oli onnistunut vain kääntää tarkkaajan huomio hänen hyväntahtoiseen aikomukseensa, kykenemättä todistamaan, että hän oli saanut sen toteutetuksi.