Uljas kapteeni Colepepper eli Peppercull, sillä hänet tunnettiin näillä molemmilla nimillä ja moniailla muillakin, oli sotainen ja ryhdikäs ulkomuodoltaan, jonka teki tällä kertaa vielä erikoisemmaksi vasenta silmää ja osittain poskeakin peittävä lappu. Tiheänukkaisen samettinutun hihat olivat silinneet ja kiilsivät rasvasta, nahkahansikkaiden avarat suut ulottuivat melkein kyynäspäihin, samasta aineesta tehty miekkavyö oli niin leveä, että se peitti uumat lonkkaluusta kylkiluihin asti, ja kannatti toisella kupeella isoa mustakahvaista lyömämiekkaa ja toisella siihen suhtautuvaa väkipuukkoa. Hän tervehti Nigeliä sävyltään ennakolta harkitun röyhkeästi, siten ilmaisten, että mikään vastaanoton kylmäkiskoisuus ei kelvannut torjumaan tulijaa. Tuttavallisesti puhutellen Trapboisia vanhaksi Kaakki-Pekaksi kysyi hän tämän vointia ja tarttui sitte nahkasarkkaan, tyhjentäen sen yhdellä hengähdyksellä Alsatian uusimman ja nuorimman kansalaisen, jalon ja ylvään master Nigel Grahamen terveydeksi.
Laskettuaan pöytään tyhjän haarikan ja hengähdettyään syvään hän alkoi arvostella juomaa, jota se oli vastikään sisältänyt. "Mukiinmenevän laihaa olutta, vanha Kaakinpuu — ja arvatakseni pantua siinä suhteessa, että aamilliseen Thamesia on tullut pähkinänkuorellinen maltaita — kuoleutunuttakin kuin ruumis, ja kuitenkin se solui pihisten alas kurkustani — poreillen, jumaliste, kuin vesi kuumalla raudalla. Te jätitte meidät aikaisin, uljas master Grahame, mutta meilläpä oli sentään helkkunan kekkerit teidän kunniaksenne — kuulimme tynnyrin kumisevan tyhjillään ennen kuin erkanimme. Olimme rakkaita kuin pellavankutojat — ja tappelimmekin hyväksi lopuksi kestailulle. Minulla on muutamia merkkejä papista kuten näette — muistiinpano tai pari saarnasta, joka oli pitänyt osoittaa korvalleni, mutta osui harhaan ja sattui vasempaan silmääni. Hengenmies myös kantaa minun puumerkkiäni, mutta herttua lepytti meidät jälleen ystävyksiksi, ja se maksoi minulle enemmän sektiä kuin kykenin sietämään, ja renskaa päällisiksi, juodessani saarnamiehen kanssa rakkauden ja sovun maljoja. Mutta caracco, kurja höperö orja hän on silti, ja vielä minä kerran peittoan hänet siitä paholaisen livreijasta kaikkiin sateenkaaren väreihin. Se on selvä tosi! Sanoinko oikein, vanha Trapbois? Missä on tyttäresi, mies? Mitä sanoo hän kosinnastani? Se on rehellisesti tarkoitettu — tahdotko saada soturin vävypojaksesi, Kaakki-Pekka, sekoittaaksesi sotaisen kunnian sielua varastelevaan, hiiviskelevään, luihuun vereesi, niinkuin pannaan tulista konjakkia sameaan olueen?"
"Tyttäreni ei ota vastaan seuraa näin aikaisin, uljas kapteeni", sanoi saituri, ja hänen epäyksensä lopetti kuivakiskoinen, ponteva "uh, uh".
"Mitä, eikö mistään kor-va-uk-ses-ta?" kysyi kapteeni. "Ja miksei, sinä kunnon mies? Hänellä ei mielestäni ole suurtakaan aikaa kauppansa hieromiseen."
"Kapteeni", huomautti Trapbois, "tulin tänne pikku asialle jalon ystävämme master Nigel Greenin luo — uh, uh, uh —"
"Ja tahtoisit minun menevän tieheni kaiketi?" vastasi pukari. "Mutta maltahan, vanha Kaakinpuu, hetkesi ei ole vielä tullut, mies. Näethän", ja hän viittasi lippaaseen, "että uljaalla master Grahamella, jota sinä sanot Greeniksi, on vielä taalareita ja killinkejä kosolti."
"Joista sinä mielelläsi keventäisit hänet, ha ha! — uh, uh", vastasi koronkiskuri, "jos vain osaisit — mutta pahaksi onneksesi olet sinä niitä, jotka tulevat villoja hakemaan ja varmasti palaavat kotiin kerittyinä. Niin, jollen minä olisi tehnyt valaa vedonlyöntiä vastaan, panisin veikkaan jonkun korvauksen, että tämä kelpo vieraani lähettää sinut matkaasi pennittömänä, jos uskaltaudut hänen kanssaan — uh, uh — mihinkään peliin, johon herrasmiehet puuttuvat."
"Lempo soikoon, siinä satutit minuun, vanha viheliäinen peijaaja!" vastasi kapteeni pudistaen takinhihastaan noppapelin välineet. "Minun täytyy aina pitää seuraa näiden kirottujen tohtorien kanssa, ja ne ovat tehneet minusta joka lapsen ketettävän ja juoksuttaneet kukkaroni kälvetystautiseksi; mutta siitä viisi, kuluuhan niillä aika yhtä hyvin kuin muullakin. Mitä sanotte, master Grahame?"
Mies vaikeni, mutta hänenkään äärimäinen julkeutensa kykeni tuskin kestämään sitä perinpohjaista halveksumista ilmaisevaa katsetta, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksensä, vastaten yksinkertaisesti: "Minä pelaan ainoastaan missä tunnen seurani, enkä milloinkaan aamusella."
"Kortit saattavat olla mieluisampia", arveli kapteeni Colepepper; "ja mitä seuranne tuntemiseen tulee, niin kyllä kelpo Kaakki-Pekka vakuuttaa teille, että Jack Colepepper pelaa yhtä rehdisti kuin ikinä yksikään nopan kieräyttelijä. Ihmiset puhuvat korkeista ja matalista nopista, haulimahoista ja vihnesyrjistä, keikistyksestä, lommistuksesta, tahmautuksesta, survimisesta ja kymmenistä muista jutkuista; mutta vaikka minut voissa paistaisitte, en ikinä oppisi ainoatakaan moista keplotusta."