"Teidän on punainen", vastasi toinen.
"Älkää tarttuko puheeseeni", pitkitti skotlantilainen. "Aioin sanoa samanvärinen, mutta enemmän ruskahtava. No niin, mistress, jos olen arvannut miehen oikein, niin olen ja olen ollut hänen kanssaan likeinen tuttava — niin, voinpa totisesti sanoa tehneeni hänelle paljon palveluksia aikoinani ja kenties eläväni tekemään lisää. Tunsin todella vilpitöntä harrastusta häntä kohtaan ja luulen hänen suurestikin kaivanneen minua sitte kun erosimme; mutta vika ei ole minun. Kun tämä kirje siis ei hyödytä teitä sillä taholla, jonne se on osoitettu, niin saatte uskoa, että taivas on sen lähettänyt minulle, joka tunnen erityistä hyväntahtoisuutta kirjoittajaa kohtaan. Minulla on sitäpaitsi sen verran armeliaisuutta ja säädyllisyyttä kuin mies saattaa itselleen sallia ansaitessaan leipänsä, ja halukas olen avittamaan ketä hyvänsä pulaan joutunutta olentoa, joka on ystäväni ystävä, neuvollani ja muutoisin, kunhan en joudu paljoihin kulunkeihin, ollen vieraassa maassa niinkuin karitsa-poloinen, joka on harhaantunut kotiseutunsa laumasta ja jättää tukon villojansa jokaiseen etelämaalaiseen risun perhanaan, mitä sen tielle sattuu." Puhuessaan hän lupaa odottamatta luki kirjeen sisällön ja jatkoi sitte: "Ja tässäkö siis kaikki mitä tarvitsette, kyyhkyläiseni? Ette muuta kuin turvallisen ja kunniallisen asunnon ja ylöspidon omalla kustannuksellanne?"
"En mitään muuta", vahvisti toinen. "Jos olette mies ja kristitty, niin autatte minua saamaan, mitä kovin kipeästi kaipaan."
"Mies minä olen", vastasi caledonialainen, "niinkuin itse näette; ja kristityksi voin sanoa itseäni, joskin arvottomaksi ja vaikka olen niukasti kuullut puhdasta oppia siitä saakka kun tänne tulin — kaikki on täällä ihmisten vehkeillä vellottua — yhym! No niin, ja jos te olette säällinen nainen", — hän pilkisti anojan hipin alle — "niinkuin te kyllä näytätte säällisenlaiselta naiselta — vaikka minä voin sanoa teille, että senlaatuista väkeä ei liiku tämän kaupungin kaduilla niin runsaasti kuin haluaisin — minut oli vähällä kuristaa kaulailuillaan kaksi lutkaa, jotka juuri eilispäivänä tahtoivat raastaa minut krouviin — mutta kuitenkin, jos te olette siisti ja säällinen nainen", — hän pilkisti toistamiseen kasvonpiirteisiin, joissa ei tosiaankaan kuvastunut epäiltävää kauneutta, — "niinkuin te kyllä näytätte siistiltä ja säälliseltä, niin kyllä minä neuvon teidät kunnolliseen taloon, missä saatte hiljaisen, rauhallisen täyshoidon kohtuullisesta maksusta ja voitte tuolloin tällöin käyttää hyväksenne omaa neuvoani ja ohjaustani — aika-ajoin nimittäin, mikäli muut tehtävät sallivat."
"Rohjennenko vastaanottaa sellaista tarjousta vieraalta?" epäröitsi
Martha, luonnollista kyllä.
"Ka, mikäpä estäisi, mistress", vastasi kelpo skotlantilainen. "Tulkaa katsomaan paikkaa ja tehkää sitte mielenne mukaan. Emmekä me sitäpaitsi niin kovin vieraita keskenämme olekaan, sillä minä tunnen teidän ystävänne ja te nähtävästi minun, ja se molemminpuolinen tuntemus on yhdyssiteenä meidän välillämme niinkuin rihman keskipaikka pitää yhdessä molempia päitä. Mutta minä selitän tätä likemmin matkamme varrella, jos suvaitsette käskeä noiden kahden laiskan kantaja-rahjuksen nostaa ylös pikku arkkunne, jonka oikea skotlantilainen veisi kainalossaan. Sanonpa teille, mistress, että kyllä Lontoossa piankin massinne pohja paistaa, jos palkkaatte kaksi vetelehtijää tekemään yhden työn."
Niin sanoen hän läksi astelemaan edellä, saattolaisenaan mistress Martha Trapbois, jolle kummallinen kohtalo oli kyllä kasannut rikkauksia, muttei ollut toistaiseksi jättänyt hänelle viisaampaa neuvonantajaa tai suurempaa suojelijaa kuin kunnon Richie Monipliesin, palkattoman palvelijan.
27. LUKU.
Onnistumaton yritys.
Jätimme loordi Glenvarlochin, jonka vaiheita kertomuksemme etusijassa seuraa, nopeasti lipumaan alas Thamesia. Hän ei ollut, kuten lukija lienee havainnut, kovinkaan seuranhaluinen luonteeltaan eikä aulis ryhtymään puheisiin niiden kanssa, joiden pariin hän joutui sattumalta. Tämä oli ehdoton erehdys hänen käyttäytymisessään, mutta vaikka me emme tahdo puhdistaa häntä ylpeydestä, johtui tuo jurous enemmän jonkunlaisesta ujosta vastahakoisuudesta puuttua niiden keskusteluun, joille hän ei ollut tuttu. Sen vian saa parannetuksi vain kokemus ja maailman tuntemus, joka piankin opettaa jokaiselle järkevälle ja tarkkanäköiselle henkilölle sen tärkeän totuuden, että on saatavissa huvia ja — mikä tärkeämpää — myöskin opetusta ja lisääntyviä tietoja jokainoan yksilön puhuttelusta, jonka kanssa hän joutuu luonnollisiin väleihin. Omasta puolestamme voimme vakuuttaa lukijalle — ja jos olemme koskaan kyenneet tuottamaan hänelle hupia, niin se kenties suuressa määrin johtuukin tästä syystä — että me emme ole milloinkaan olleet kaikista mahdollisista kumppaneista tyhmimmänkään seurassa kyytikärryissä taikka pahanpäiväisimmänkään nurkassa kyyröttäjän keralla postivaunuissa, keskustelumme varrella havaitsematta saavamme vihjauksina mieleemme joitakin vakavia tai hilpeitä aatoksia taikka tulematta matkamme kuluessa kuulleeksi joitakuita tietoja, joiden jäämistä sikseen olisimme pahoitelleet ja joiden pikainen unohtuminen muististamme olisi meitä surettanut. Mutta Nigel oli tavallaan kammitsoituna arvoasemansa Bastiljiin, kuten joku ajattelija — luullaksemme Tom Paine — on hyvinkin sattuvasti määritellyt tuollaista arastelua, joka on omiaan kiusaamaan huomattavissa asemissa olevia miehiä pikemmin sen johdosta, että he eivät tiedä miten pitkälle tai kenen kanssa heidän tulisi olla tuttavallisia, kuin mistään todellisesta ylimyksellisen ylpeyden tunnosta. Sitäpaitsi vaati seikkailijamme omien asiain ahdinko tällähaavaa hänen yksinomaista huomiotansa.