"Sir", vastasi Vihreä-Jaakko, "minä olen pitänyt arvossa teidän salaisuuttanne, älkää tekään yrittäkö urkkia minun asioitani. Teitä ei vähääkään hyödyttäisi tietää, kenen toimesta olen ryhtynyt tähän vaivannäköön, ja lyhyeen sanoen ette saa sitä tietää — ja jos tahdotte tapella, kuten juurikään sanoitte, niin mitä pikemmin alotamme sen parempi. Siitä vain saatte olla ihan varma, että me emme aikoneet teille mitään pahaa, ja että jos teitä joku turma kohtaa, on se tahallisesti tavoittamanne."

Hänen puhuessaan he lähestyivät maallenousupaikkaa, missä Nigel heti hyppäsi rannalle. Soutumies asetti hänen pienen matkalaukkunsa portaille, huomauttaen lähistöllä olevan yltäkyllin joutioita kantamaan sen minne hyvänsä.

"Me eriämme toivoakseni ystävinä, veikkoset", virkkoi nuori aatelismies, samalla tarjoten soutumiehille kultarahaa, joka vastasi tavallista maksua runsaasti kaksin verroin.

"Me eriämme niinkuin tapasimme", vastasi Vihreänuttu, "ja mitä kolikkoonne tulee, niin on tämä paperilappu minulle riittävänä maksuna. Mutta jos olette missään kiitollisuuden velassa minulle avustani, niin pyydän teitä sukeltamaan vähemmin syvälle seuraavan oppipojan taskuihin, jonka huomaatte hullaantuneeksi näyttelemään herrasmiehen osaa. Ja sinä, senkin ahne sika", sanoi hän kumppanilleen, joka halukkaasti katseli Nigelin yhä tarjoamaa rahaa, "lykkää pois rannasta, taikka jos tempaan teljon käteeni, niin mojautan nuppisi tohjoksi". Mies työnsi veneen rannasta käskyn mukaan, muttei voinut olla jupisematta, että tämä menettely kerrassaan poikkesi virtamiesten pykälistä.

Kuten Vihreänuttu oli vakuuttanut, tarjoutui piankin muuan joutilas lotjamies kantamaan loordi Glenvarlochin tavarat, minne tämä halusi, mutta se paikkapa oli hetkisen epätietoisena. Viimein muisti hän välttämättömäksi saada tukkansa ja partansa kunnollisesti siistityksi ennen kuin pyrki kuninkaan puheille, ja samalla haluten kuulustella hallitsijan ja hovin elämää pyysi hän miestä oppaakseen lähimpään parturinliikkeeseen, joissa siihen aikaan kaikki kuulumiset kiertelivät. Hänet osoitettiin joutuisasti tuollaiseen uutistoimistoon, missä hän ennen pitkää havaitsi nähtävästi saavansa tietää kaiken haluamansa ja paljoa enemmänkin, sillaikaa kun hänen päätänsä hoiteli taidollaan vikkelä leikkuri, jonka kielen lipevyys pysytteli yhtärinnan hänen sormiensa sipseen kanssa, kun hän vauhtia hiljentämättä tai pysähtymättä lavertaa haihatteli seuraavaan tapaan:

"Hoviko täällä, master? — kyllä, master, — suureksi eduksi kaupalle — liikenne paisuu. Hänen majesteettinsa rakastaa Greenwichia — metsästää joka aamu puistossa — kaikki säädylliset henkilöt pääsevät sinne, jos heidät on kelpoitettu palatsiin — ei rahvas — säikäyttivät kuninkaan ratsun hälyllään, ne kampaamattomat tolvanat. Niin, sir, parta suipommaksi? Kyllä, master, siten sitä käytetään. Minä tiedän viimeisen kuosin — huollan useita hovilaisia — erästä kamaripalvelijaa, kahta henkivartion paashia, keittiöapulaista, kolmea airutta, kahta koiranhoitajaa ja erästä kunniallista skotlantilaista ritaria, Sir Mungo Malgroweria."

"Malagrowtheria kai?" virkkoi Nigel, suunnattoman työläästi tokaisten arvauksellisen parannuksensa parturin tekstin kahden lauselman rakoon.

"Niin, sir — Malgrowder, sir, kuten sanotte, sir — kovia nimiä niillä skotlantilaisilla, sir, englantilaisille kielijänteille. Sir Munko on komea mies, sir — taidattekin tuntea hänet — jollei ota lukuun hänen sormiensa typistystä, säärensä rampautumista ja leukansa pituutta. Sir, minulta menee minuutti ja kaksitoista sekuntia enemmän aikaa hänen leukansa ajelemiseen kuin ainoankaan muun, mitä Greenwichin kaupungissa tiedän, sir. Mutta hän on silti hyvin pulska herrasmies, ja miellyttävä — varsin miellyttävä herrasmies, sir — ja hyväntuulinen, paitsi että hän on niin kuuro, ettei voi koskaan kuulla hyvää kenestäkään, ja niin viisas, ettei hän voi koskaan uskoa sitä; mutta hän on peräti suopea herrasmies sentään, jollei häntä puhuttele liian hiljaa tai hius satu saksien rakoon. Raapaisinko teitä, sir? Sen korjaamme tuossa tuokiossa Verentyrehdyttäjäni pisaralla — taikka oikeastaan vaimoni, sir — hän valmistaa itse tämän nesteen. Tippa tyrehdyttäjää, sir, ja hitunen mustaa silkkipaikkaa, juuri kyllin iso kirpun satulaksi, sir — noin, sir, se pikemmin parantaa ulkonäköä kuin pahentaa. Prinssillä oli tässä hiljakkoin poskellaan silkkipaikka, ja samaten herttualla — ja uskokaa tai älkää, nyt on jo seitsemäntoista kyynärää ja kolme neljännestä mustaa taftisilkkiä leikelty paikkatilkuiksi hovilaisten poskiin."

"Mutta Sir Mungo Malagrowther?" sai Nigel taas vaivoin tokaistuksi.

"Niin, niin, sir — Sir Munko, kuten sanotte — herttainen, hyväntuulinen herrasmies kuin — puhutellako, sanoitte? Kyllä vain, helppo puhutella, niin helppo nimittäin, kuin hänen vikansa sallii. Hän istuu piakkoin, jollei ole joku kutsunut häntä aamiaiselle, jauhamassa pihvipaistiansa naapurini Ned Kilderkinin luona tuolla kadun toisella puolella. Ned pitää ruokalaa, sir, kuuluisaa juottoporsaistaan; mutta Sir Munko ei voi sietää sianlihaa sen enempää kuin kuninkaan kaikkein pyhin majesteettikaan tai Lennoxin herttua taikka loordi Dalgarno, — ei, totisesti, sir, jos nyt nirhasin teitä, oli se teidän vikanne eikä minun. Vain yksi tippa tyrehdyttäjää, toinen pikku tilkku, josta lähtisi kirpulle nuttu, juuri vasemman viiksen juureen; myhäillessänne soveltuu se teille, sir, yhtä oivallisesti kuin hymykuoppa, ja jos tahdotte tervehtiä sydämenne valtiatarta — mutta minä pyydän anteeksi, te olette vakava herrasmies, kovin vakava noin nuoreksi. Toivoakseni en ole teitä pahastuttanut; velvollisuuteni on hauskuttaa liiketuttaviani — velvollisuuteni, sir, ja huvini. Sir Munko Malagrowther? — kyllä, sir, varmaankin on hän tällähaavaa Nedin ruokalassa, sillä harvoin kutsutaan häntä nykyään muualle, kun loordi Huntinglen on mennyt Lontooseen. Varokaa saamasta uutta naarmua — niin, sir — siellä hänet tapaatte, edessään rosmariinin varvulla hämmennettävä sarkka mietoa olutta, sillä hän ei milloinkaan ryypi väkeviä, sir, paitsi milloin tahtoo tehdä mieliksi loordi Huntinglenille — älkää liikahdelko, sir — taikka jollekulle muulle, joka tarjoaa hänelle aamiaisen — mutta mietoa olutta hän aina siemailee Nedillä, ja tilaa pihvipaistia tai käristettyä lammasta — taikka kenties karitsaa soveliaana vuodenaikana, — muttei sianlihaa, vaikka Ned on kuuluisa oivallisista kyljyksistään. Mutta skotlantilaiset eivät koskaan syö sianlihaa — se on kummallista — jotkut arvelevat heitä jonkunlaisiksi juutalaisiksi. Yhtäläisyyttä kyllä on, sir — ettekö tekin luule niin? Ja meidän armollista hallitsijaammekin nimitetään toiseksi Salomoksi, ja Salomo, tiedättehän, oli juutalaisten kuningas; jotakin pohjaa siinä siis on. Minä luulen, sir, että nyt havaitsette tulleenne tyydyttävästi siistityksi. Jätän asian teidän kaunoisen mielitiettynne arvosteltavaksi. Pyydän anteeksi — en tarkoittanut loukata. Katsokaahan kuvastimesta — pikku kosketus käherrysraudalla, tämän törröttävän karvan kipristämiseksi. Kiitos anteliaisuudestanne, sir — toivon saavani palvella teitä sen ajan, minkä viivytte Greenwichissä. Tahtoisitteko sävelmän tuosta kitarasta, saadaksenne mielialanne sopusointuun päivän varalle? Kling, kling — kling, klingelilei. Hiukan huonossa vireessä, sir — liian monet kädet kopeloineet — emme voi pitää näitä kapineita siinä kunnossa kuin taitelijat. Sallikaa minun auttaa yllenne viittaa, sir — niin, sir — ettekö tahtoisi soittaa itse, sir, vai mitä? Tie sir Munkon ruokalaan? Kyllä, sir, mutta se on Nedin ruokala eikä Sir Munkon. Ritari kyllä syö siellä ja tekee sen tavallaan ruokalakseen, sir — ha ha! Tuolla se on viistoon kadun toisella puolella, uudet valkaistut pylväät ja punaiset ikkunaristikot — ihokkaaseen puettu lihava mies ovella — Ned itse, sir — sanotaan omistavan tuhannen puntaa — parempi kaltata sikoja kuin siistitä hovilaisia — mutta meidän kutsumuksemme on vähemmän käsityöläisen alaa. Hyvästi, sir; toivon käyvänne vastakin." Niin sanoen hän viimein päästi menemään Nigelin, jonka korvat noin kauvan kiusaantuneina ehtymättömästä lörpötyksestä soivat sen tauottua kuin olisi niiden juuressa kilistetty kelloa koko tuo aika.