Ruokalassa aikoi Glenvarlock pyrkiä puhuttelemaan Sir Mungo Malagrowtheria, jolta hän paremman neuvojan puutteessa toivoi saavansa jotakin opastusta, miten pääsisi parhaiten esittäytymään kuninkaan puheille. Perille tultuaan hän tapasi isännässä, jonka puoleen hän kääntyi, hyvinvoivan englantilaisen mahtipontisen harvapuheisuuden. Ned Kilderkin haastoi niinkuin pankkiiri kirjoittaa, kajoten ainoastaan tarpeelliseen. Kysymykseen, oliko Sir Mungo Malagrowther siellä, hän vastasi: ei. Tiedustukseen, odotettiinko häntä tulevaksi, hän myönsi: kyllä. Ja pyydettynä mainitsemaan, milloin ritarin arveltiin saapuvan, ilmoitti hän: piakkoin. Kun loordi Glenvarloch sitte kysyi, saisiko hän itse aamiaista, ei isäntä tuhlannut tavuakaan vastaukseksi, vaan ohjasi hänet siistiin huoneeseen, missä oli useita pöytiä, ja asetti hänet erään ääreen nojatuolin eteen. Hän viittasi loordi Glenvarlochia ottamaan sen haltuunsa ja toimitti hänelle parissa minuutissa vankan annoksen pihvipaistia sekä vaahtovan juomakannun, jollaisen virkistyksen saikin hänelle hyvin maittamaan virran raikas ilma, hänen sielullisesta kiusaannuksestaan huolimatta. Siten pitäessään huolta jokapäiväisistä tarpeistaan Nigel kuitenkin kohotti päätänsä joka kerta kun kuuli huoneen oven avautuvan, kiihkeästi kaivatessaan Sir Mungo Malagrowtherin tuloa, jollaista tapausta harvoin oli kukaan odottanut niin jännittyneenä. Hetkisen kuluttua näytti huoneeseen saapuvan ainakin yhtä tärkeä henkilö kuin ritari. Hän alkoi vakavasti haastella ravintoloitsijan kanssa, joka katsoi asianmukaiseksi hoitaa keskustelua omasta puolestaan avopäin. Tämän huomattavan herrasmiehen toimi oli arvattavissa hänen puvustaan; maidonvalkea nuttu ja valkoiset villahousut, huivin tapaan uumille kiedottu valkoinen esiliina, johon oli sotaisen tikarin asemesta pistetty kauriinsarvi-kahvainen pitkäteräinen veitsi, ja valkoinen myssy, jonka alle tukka oli sievästi taivutettu, ilmaisivat hänet selkeästi tuollaiseksi Comuksen papiksi, joita arkikielessä sanotaan kokeiksi — ja se sävy, jolla hän morkkasi ravintoloitsijaa eräiden palatsiin tilattujen ruokavarojen viivästyttämisestä, osoitti hänen palvelevan itse kuninkaallista huonekuntaa.
"Tämä ei ikinä kelpaa, master Kilderkin", hän moitti. "Kuningas on kahdesti kysynyt kateenkorvia ja haudutettuja kukonhelttoja, jotka ovat hänen pyhän majesteettinsa mieliruokia, ja niitä ei ollut saatavissa, koska master Kilderkin ei ollut toimittanut niitä keittiöapulaiselle, niinkuin sopimus määräsi." Kilderkin yritti jotakin puolustusta, oman luonnonlaatunsa mukaan lyhyttä, ja matalalla äänellä jupistua kaikkien ihmisten tavoin, jotka joutuvat pulaan. Hänen ylempänsä vastasi ylväästi kaikuvalla äänellä: "Älkää vetäkö verukkeeksi ajomiestä ja hänen vankkureitaan ja kanahäkkien kuljetusta Norfolkista saakka; uuras alamainen olisi toimittanut matkalle pikalähetin — taikka patikoinut omilla ketaroillaan niinkuin Widdrington. Entä jos kuningas olisi menettänyt ruokahalunsa, isäntä Kilderkin? Entä jos hänen pyhä majesteettinsa olisi jäänyt päivällisettä? Voi, isäntä Kilderkin, jospa teillä vain olisi ammattimme arvon oikeata tuntoa, josta puhuu sukkela afrikalainen orja, sillä siten nimittää hänen korkea majesteettinsa Publius Terentiusta: Tanquam in speculo — in patinas inspicere jubeo."
"Te olette oppinut mies, master Linklater", vastasi englantilainen ruokalanpitäjä, ikäänkuin vaivoin pakoittaen suunsa virkkamaan nuo muutamat sanat peräkkäin.
"Hiukan hajulla", sanoi mr. Linklater; "mutta olisi häpeä meille, jotka olemme hänen korkean majesteettinsa maanmiehiä, jollemme osapuilleen harrastaisi niitä taitoja, joihin hän on niin syvällisesti perehtynyt — regis ad exemplar, isäntä Kilderkin, totus componitur orbis — mikä merkitsee samaa kuin että mitä kuningas lausuilee, sitä oppii kokkikin. Niin, isäntä Kilderkin, minulla kun on ollut onni saada kasvatukseni siellä, missä yleissivistyksen alkeita on hankittavissa Englannin killingin maksusta mitalta, olen muiden tavoin kehittänyt — hähym — hym! —" Puhujan katse oli sattunut loordi Glenvarlochiin, jolloin hän äkkiä pysähtyi viisaassa selittelyssään niin ilmeisin hämmennyksen oirein, että Ned Kilderkin ei kaikessa harvapuheisuudessaankaan ainoastaan johtunut kysymään, mikä häntä vaivasi, vaan myöskin tarjoutui toimittamaan hänelle jotakin virkistävää.
"Ei vaivaa mikään", vastasi viisaan Syruksen suuritietoinen kilpailija; "ei mikään — ja kuitenkin tuntuu hiukan huimaavan päätäni. Minulle voisi kulauksena maistua emäntänne aqua mirabilis."
"Minä haen", sanoi Ned nyökäten. Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun kokki astui lähelle loordi Glenvarlochin pöytää ja tähdäten häneen merkitsevän katseen, joka ilmaisi enempää tarkoitettavan kuin sanat haastoivat, huomautti: "Te olette vieras Greenwichissä, sir. Neuvon teitä käyttämään tilaisuutta pistäytyäksenne puistoon — läntinen veräjä oli longallaan, kun tulin tänne; se luullakseni lukitaan piankin, joten teidän olisi parempi jouduttautua — jos nimittäin olette ollenkaan utelias. Metsänriista on juuri tulossa parhaaseen kuntoon, sir, ja sydäntä hivelee katsella lihavaa peuraa. Minä aina ajattelen niiden ketterästi vilistäessä ohitse, miten viehättävää olisi varrastaa niiden pulleat reisipaistit ja sulkea niiden rintaviipaleet uljaaseen pöhöleivoksen linnoitukseen runsaasti pippuroituina."
Hän ei virkkanut enempää, sillä Kilderkin toi samassa vahvistusryypyn, vaan siirtyi loitomma Nigelistä mitään vastausta odottamatta, luoden häneen vain jälleen samanlaisen salaista ymmärrystä ilmaisevan katseen kuin äskenkin.
Mikään ei saa ihmisen älynlahjoja niin virkuiksi kuin omakohtainen vaara. Nigel käytti ensimäistä tilaisuutta, jonka hänelle soi isännän huomaavaisuus kuninkaallisen keittiön palvelusmiehen seurasta, suorittaakseen laskunsa, ja helposti sai hän ohjausta mainitulle veräjälle. Hän huomasi sen olevan vain säpissä, kuten tiesi odottaakin, ja näki nyt edessään kapean jalkapolun, joka vei naarashirvien ja nuorten vasojen suojapaikaksi sovitetun tiheikön läpi. Siellä arveli hän soveliaaksi odottaa, eikä hän ollut seisoskellut viittä minuuttiakaan, kun kokki yhtä tulistuneena joutuisasta käynnistään, kuin oli koskaan ollut valtavan lietensä ääressä, saapui hengästyksissään ja pääavaimellaan kiireesti lukitsi veräjän takanaan.
"Tunnette minut siis, ystävä?" sanoi Nigel.
"Enpä juuri, mylord, — mutta hyvin tunnen teidän ylhäisyytenne jalon suvun. Nimeni on Laurie Linklater, mylord."