"Kas, mies, silläkö sinä ratsastatkin? Piplia" — hattuansa koskettaen — "on tosiaan principium et fons, mutta on vahinko, että teidän ylhäisyytenne ei lue sitä alkuperäisessä asussaan. Sillä vaikka me itse edistimme tuota käännöstyötä — koska voitte lukea jokaisen raamatun esipuheessa, että kun ajateltiin synkän pimeyden pilvien levittäytyvän varjostamaan maata kirkkaan läntisen tähden, Elisabet-kuningattaren, laskeuduttua, hälvensi kuitenkin meidän ilmestymisemme heti nuo oletetut usmat niinkuin aurinko kaikessa loistossaan — sanon, että vaikka me, kuten siinä on mainittuna, edistimme evankeliumin saarnaamista ja etenkin molempien testamenttien kääntämistä alkuperäisistä pyhistä kielistä, tunnustamme me silti itse tavanneemme niiden tutkimisesta alkuperäisellä hepreankielellä viihdytystä, jollaista emme tunne saavamme edes latinalaisesta septuagintan käännöksestä, saati englantilaisesta muodostelmasta."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun lausua", huomautti loordi Huntinglen, "että jos teidän majesteettinne viivyttää kunnioittavan kirjeenne uhkaamien pahojen viestien ilmoittamista minulle, kunnes kykenen lukemaan hepreaa niinkuin teidän majesteettinne, pelkään kuolevani tietämättömänä siitä onnettomuudesta, joka on kohdannut tai kohtaamaisillaan huonekuntaani".
"Saatte kuulla sen liiankin pian, mylord", vastasi kuningas. "Minua surettaa sanoa, että poikanne Dalgarno, jota pidin ihan pyhimyksenä, kun hän oli niin paljon Steenien ja Charles-lapsosen seurassa, on osoittautunut suorastaan konnaksi."
"Konnaksi!" kertasi loordi Huntinglen, ja vaikka hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "mutta teidän majesteettinne sen sanoo", sai hänen ensimäinen äänenpainonsa kuninkaan astahtamaan taaksepäin kuin iskun kohtaamana. Hänkin tointui taas heti ja lausui hermostuneesti, mikä tavallisesti ilmaisi hänen pahastustaan: "Niin, mylord, me sen sanoimme — non surdo canis — me emme ole kuuro — pyydämme teitä olemaan koroittamatta ääntänne, kun puhutte meille. Tuossa on korea selvitys — lukekaa, ja päättäkää itse."
Kuningas työnsi vanhan ylimyksen käteen paperin, joka sisälsi lady Hermionen tarinan. Kertomus ja sitä tukeva todistelu oli esitetty niin lyhyesti ja selkeästi, että loordi Dalgarnon kataluus näytti epäämättömältä; hän nimittäin oli se rakastaja, joka oli niin häpeällisesti pettänyt morsiamensa. Mutta isä ei noin helposti pidä poikansa asiaa menetettynä.
"Teidän majesteettinne luvalla kysyen", hän sanoi, "minkätähden ei tätä juttua ilmaistu aikaisemmin? Nainen on oleskellut täällä vuosikausia — miksei hän tehnyt vaatimustansa poikaani vastaan heti kun saapui Englannin alueelle?"
"Selitä hänelle, mistä se johtui, Geordie", käski kuningas Heriotia.
"Pahoilla mielin tuotan Huntinglenin loordille murhetta", sanoi Heriot, "mutta minun täytyy lausua totuus. Pitkään aikaan ei lady Hermione voinut sietää ajatusta asemansa tekemisestä julkiseksi, ja kun hän siinä kohdassa muutti mieltä, oli välttämätöntä hankkia petollisen avioliiton todistukset sekä siihen kuuluvat kirjeet ja paperit, jotka hän oli Parisiin tultuansa ja juuri ennen kuin minä hänet tapasin tallettanut eräälle sikäläiselle isänsä kauppatuttavalle. Tämä joutui jälkeenpäin vararikkoon, ja tuon vahingon johdosta siirtyivät ladyn paperit toisiin käsiin. Vasta muutamia päiviä takaperin sain niistä selvän ja perin ne takaisin. Ilman niiden asiakirjojen todistusta olisi hänen ollut varomaton esittää valitustansa, koska loordi Dalgarno on mahtavien ystävien suosiossa."
"Olet häpeämätön sanoessasi siten", tuumi kuningas. "Kyllä tiedän, mitä tarkoitat. Sinä luulet, että Steenie olisi polkaissut jalkansa oikeuden vaakaan ja keikauttanut sen kieroon — mutta sinä unohdat, Geordie, kenen käsi sitä kannattelee. Ja teet Steenie-paralle sitä suurempaa vääryyttä, sillä hän tunnusti meidän ja valtioneuvostomme edessä, että Dalgarno tahtoi heittää naikkosen hänen niskoilleen, yksinkertaisen viattoman lapsosen, uskotellen hänelle, että tämä oli kevytjalkainen olento; ja siihen mielipiteeseen Steenie jäi vielä hyljätystä erottuansakin, vaikka hänen olisi kyllä pitänyt ajatella, että mikään siihen laumaan kuuluva ei olisi vastustanut hänenlaistansa urhoa."
"Lady Hermione", ilmoitti George Heriot, "on aina mitä oikeudentuntoisimmin arvostellut herttuan käytöstä; vaikka tämä oli eksytetty mitä pahimpiin ennakkoluuloihin hänen mainettansa vastaan, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen yksinäisen naisen turvattomuutta, vaan päin vastoin auttoi hänet pelastautumaan vaikeuksistansa".