"Niin, ja rikkautta, mylord — rikkautta", täydensi kuningas, "on laupiaampi rangaistus kuin hänen petollisuutensa sietäisi saada".
"Siitä on kauvan", sanoi katkeroittunut isä, "kun huomasin hänet itsekkääksi ja kovasydämiseksi; mutta olla valapatto valehtelija — en ollut koskaan peljännyt sellaisen tahran kohtaavan sukuani! En tahdo enää koskaan nähdä häntä silmissäni."
"Älkääs nyt, mylord, älkääs nyt", tuumi kuningas. "Pitäähän teidän läksyttää hänet juurta jaksain, ja myönnän kyllä, että teidän tulisi puhua enemmän Demean kuin Mition tapaan, vi nempe et via pervulgata patrum; mutta kerrassaan kohtuutonta olisi, että te ette enää päästäisi näkyviinne ainoata poikaanne. Sanonpa teille, mies, että Charles-lapsonen — mutta mistään hinnasta en soisi hänen sitä kuulevan — voisi harhaannuttaa puolet Lontoon tytöistä ennen kuin minulla olisi sydäntä käyttää niin kovia sanoja kuin te olette lausunut tuosta Dalgarnonne juuttaasta."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun poistua", pyysi loordi Huntinglen, "ja menetelköön asiassa oman kuninkaallisen oikeudentuntonne mukaan, sillä minä en halua hänelle mitään suosiollisuutta".
"No, niin, mylord, se tapahtukoon; ja jos teidän ylhäisyytenne voi ajatella", lisäsi hallitsija, "mitään meidän vallassamme olevaa viihdytystä itsellenne —"
"Teidän majesteettinne armollinen myötätunto", vastasi loordi Huntinglen, "on jo viihdyttänyt minua niin pitkälle kuin maailma voipi; muun täytyy tulla kuninkaitten Kuninkaalta".
"Hänen hoivaansa toivotan sinut, vanha ja uskollinen palvelijani", virkkoi Jaakko liikutettuna, kun jaarli vetäytyi pois. Kuningas jäi joksikin aikaa ajatuksiinsa, ja huomautti sitte Heriotille: "Kilkku-Geordie, sinä tunnet kaikki hovimme yksityiset asiat, ja olet tuntenut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka sinä viisaana miehenä kyllä kuulet ja näet, vaan et sano mitään. No, mielelläni tahtoisin tietää erään seikan, viisaustieteellisen tutkiskelun kannalta. Oletko milloinkaan kuullut lady Huntinglen-vainajan, ylvään loordimme edesmenneen puolison, astahtaneen hiukan syrjään elämänpolullaan — tarkoitan, liukastuneen, luoneen tyvivanteensa taikka muuta sellaista, ymmärräthän?"
"Niin totta kuin olen rehellinen mies", vakuutti George Heriot hiukan kummastuksissaan kysymyksestä, "en ole koskaan kuullut hänelle tehdyksi vääryyttä vähäisimmälläkään epäluulolla. Hän oli ylevä lady, hyvin huolellinen käyttäytymisessään, ja eli sopusoinnussa miehensä kanssa, paitsi että kunnon kreivitär oli jossain määrin puritaani ja piti enemmän seuraa pappien kanssa kuin oli oikein mieleistä loordi Huntinglenille, jonka teidän majesteettinne hyvin tietää vanhan ryyppivän ja sadattelevan maailman mieheksi."
"Voi, Geordie", huudahti kuningas, "ne ovat vanhanaikaisia heikkouksia, joista mekään emme uskalla väittää olevamme ihan vapaa. Mutta maailma huononee päivä päivältä, Geordie. Tämän aikakauden nuorukaiset saattavat hyvin sanoa runoilijan mukaan:
"'Aetas parentum, pejor avis, tulit nos nequiores.'