"Kyllä tarvitseekin meidän olla sekä hyväsydäminen että suosiollinen", sanoi kuningas vielä ärtyisemmin, "kun meillä on ympärillämme epattoja, jotka eivät pysty ymmärtämään yrittämäämme, ellemme tolkkua sitä leveällä alamaan murteella. Mene sen Monipliesin luo ja sano hänelle, että me olemme toimineet loordi Glenvarlochiin nähden, jonka puolelle hän on niin hartaasti asettunut, oman armollisen vaikutelmamme perusteella, vaikka kieltäysimme samanlaisesta menettelystä minkään yksityisen edun tarjoamisen johdosta. Voit nyt ikäänkuin omasta alotteestasi panna hänet ajattelemaan, onko hänen taholtaan kaunista tai tunnollista ahdistaa meiltä pikaista suoritusta niistä parista-, kolmestasadasta vaivaisesta punnasta, joista meidän oli pakko pantata nuo jalokivet. Saattaisivatpa oikeastaan monet ihmiset arvella sinun täyttävän kelpo kansalaisen tehtävän, jos ottaisit omaksi asiaksesi kieltäytyä maksamasta siihen nähden, että hän on saanut mitä vakuutti pitävänsä täytenä korvauksena, olletikin kun on ilmeistä, että hänellä ei ole mitään kipeätä rahan tarvista, kun se sitävastoin meille on kovin tähdellistä."
George Heriot huokasi itsekseen. "Voi, herrani", ajatteli hän, "rakas herrani, onko siis sallittua, että sinä et saa koskaan antautua kuninkaalliseen tai ylevään mielialaan, sen tahriutumatta jostakin itsekkään pyyteen jälkiajatuksesta!"
Kuningas ei huolinut siitä, mitä hän ajatteli, vaan sanoi tarttuen häntä kaulukseen: "Tiedät nyt tarkoitukseni, Kilkuttaja — menehän. Sinä olet viisas mies — sovita se omalla tavallasi — mutta älä unohda nykyistä ahdinkoamme." Porvari kumarsi ja läksi.
"Ja nyt, lapset", virkkoi kuningas, "mitä te toisistanne katselette — ja mitä on teillä pyydettävää rakkaalta taatoltanne ja kuomaltanne?"
"Ainoastaan", vastasi prinssi, "että teidän majesteettinne suvaitsisi käskeä vankilan väijytyspaikan kiireimmiten rakennettavaksi umpeen — vangin voihkeita ei saisi käyttää todistuksena häntä vastaan".
"Mitä! hörhöni muurattavaksi kiinni, Charles-lapsonen? Ja parempi sentäänkin kuurona kuin kuulla pahoja puheita itsestään. Muuratkoot sen siis viipymättä visusti umpeen, sitäkin mieluummin, kun selkääni säjöilee kyyristeltyäni siellä kokonaisen tunnin. Ja katsokaamme nyt, mitä kokit ovat tehneet hyväksemme, lapsukaiset."
34. LUKU.
Juonia.
Lukijamme muistanevat erään liehakoivan, sileätukkaisen, kanvastipukuisen skotlantilaisen kirjurin, joka tämän kertomuksen alkupuolella esiintyi George Heriotin holhottina. Hänen asuntoonsa nyt siirrymme; mutta hänellä on jo toiset ajat. Vaatimattomasta vajasta on tullut komea konttorihuone, kanvasti on vaihtunut mustaan samettiin, ja vaikka sen kantaja on säilyttänyt puritanisen nöyryytensä ja kohteliaisuutensa huomattavia henkilöitä kohtaan, voi hän nyt katsoa muita suoraan kasvoihin ja kohdella heitä täysin määrin osoittaen varallisuutensa tukemaa mahtipontisuutta. Nämä muutokset olivat tapahtuneet ihan lyhyessä ajassa, eikä asianomainen itse ollut vielä oikein tottunut niihin, mutta jokapäiväinen harjoitus oli tekemässä uudet olosuhteet yhä vähemmän hämmennyttäviksi hänelle. Muun hyvän joukossa, mitä rikkaus on saanut aikaan, näkyy pöydällä eräs Davy Ramsayn parhaita ajanosoittajia, ja hänen silmänsä tarkkailee tuon tuostakin sen kulkua, sillävälin kun puhtaaksikirjoittajana käytetty poikanen tuolloin tällöin saa toimekseen käydä tarkistamassa sitä Pyhän Dunstanin torninkellon mukaan.
Kirjuri itse näytti olevan melkoisesti kiihdyksissään. Hän otti raudoitetusta kirstusta pergamenttitukun ja luki siitä kohtia hyvin tarkkaavasti; sitte hän alkoi puhella itsekseen: "Ei ole mitään lain esittämää pääsyaukkoa — ei ainoatakaan kiertelyn takaporttia — ei mitenkään. Jollei Glenvarlochin tiluksia lunasteta ennen kuin puolipäivän hetki kajahtaa, omistaa loordi Dalgarno ne polkuhinnasta. Kummallista, että hän vihdoin kykeni uhmaamaan suosijaansa ja hankkimaan itselleen uhkean maaomaisuuden, jonka saamisella hän niin kauvan viehätteli mahtavaa Buckinghamia. Eikö Andrew Skurliewhitter saattaisi vetää häntä nenästä yhtä näpsästi? Hän on ollut suosijani — totta kyllä — muttei enempää kuin Buckingham oli hänen; ja hän ei voi olla suosijanani enää, sillä hän lähtee piammiten Skotlantiin. Olen iloissani siitä — minä vihaan häntä, ja pelkään häntä. Hän tietää salaisuuksistani liian monta — minä liian monta hänen. Mutta ei — ei — ei — minun ei tarvitse koskaan yrittää sitä, ei ole mitään keinoja hänen voittamisekseen viekkaudessa. No, Willie, mitä on kello?"