"Kysytkö sitä? No, senkin nuhiseva kadotuksen kuvatus, olivatko kaikki valasi, temppusi ja valheesi lopussa? Vai katsotko itsesi liian hyväksi käyttämään niitä minun palveluksessani? Sinun olisi pitänyt vääristellä, luihuilla, muuttaa musta valkeaksi mieluummin kuin seistä minun ja kostoni välissä! Mutta pane mieleesi", hän pitkitti, "että minä tiedän tepposistasi enemmän kuin tarvitaan joutuaksesi hirteen. Rivi minulta prokuraattorille, niin olet mennyttä miestä."
"Mitä tahtoisitte minun tekevän, mylord?" änkkäsi kirjuri. "Yritän kaikkea mihin taito ja laki kykenee."
"Kas, joko käännyt? Tee se, tai sure henkeäsi!" sanoi loordi; "ja muista, että minä en milloinkaan syö sanaani. Pidä siis tuo kirottu kulta", hän jatkoi. "Taikka maltas, en luotakaan sinuun — lähetä minulle nuo pussit hetimiten asuntooni. Lähden kuitenkin Skotlantiin, ja lujalle ottaa, jollen minä pidä hallussani Glenvarlochin linnaa sen omistajaa vastaan niillä varustuksilla, jotka hän on minulle itse toimittanut. Olet valmis palvelemaan minua?"
Kirjuri vakuutti tottelevansa sokeasti.
"Muista siis, että määrähetki oli mennyt umpeen ennen kuin maksua tarjottiin — ja pidä huolta siitä, että sinulla on hyvämuistisia miehiä sen seikan todistajiksi."
"Mitäs, mylord, teen minä enemmänkin", lupasi Andrew elpyen; "minä näytän toteen, että loordi Glenvarlochin ystävät uhkailivat minua, ärhennellen edessäni paljastetuin miekoin. Luuliko teidän ylhäisyytenne minua niin kiittämättömäksi, että olisin sallinut heidän tuottaa vahinkoa teidän ylhäisyydellenne, jolleivät he olisi miekankärjellä tähdänneet kurkkuani?"
"Kylliksi sanottu", vastasi Dalgarno; "sinä olet kunnossa — muista pysyäkin, jos tahdot välttää raivostustani. Minä jätän paashini alikertaan — hanki kantajia ja anna heidän heti tuoda perässäni kultapussit."
Niin sanoen läksi loordi Dalgarno kirjurin asunnosta.
Lähetettyään apuripoikansa hankkimaan luotettavia kantajia rahojen kuljettamiseen jäi Skurliewhitter apeassa yksinäisyydessään mietiskelemään, millä keinoin hän pääsisi vapautumaan kostonhaluisesta ja pahaluontoisesta aatelismiehestä, joka oli vaarallisesti tutustunut hänen asioihinsa ja kykeni paljastamaan hänet siten, että seurauksena olisi ehdoton hukka. Hän oli tosin suostunut nopeasti hahmoiteltuun suunnitelmaan lunastetun sukuomaisuuden anastamiseksi, mutta hänen kokemuksensa osoitti ennakolta, että tämä yritys oli mahdoton; toiselta puolen ei hän voinut ajatella loordi Dalgarnon pettyneen kiukun seurauksia, tuntematta järkyttelevää pelkoa kurjassa sielussaan. Olla tuhlaavaisen nuoren loordin vallassa sekä hänen oikkujensa ja kiristystensä pinteessä, juuri kun hänen uutteruutensa oli luonut pohjan tulevaiselle menestykselle — se oli julmin kolttonen, mitä kohtalo olisi voinut tehdä alottelevalle koronkiskurille.
Kirjurin ollessa syventyneenä näihin tuskallisiin aavistuksiin koputti joku huoneen ovelle, ja sisälle kutsuttuna ilmestyi hän verhoutuneena karkeaan leikkaamattomasta Wiltshiren verasta tehtyyn ratsastusviittaan, joka oli kiinnitetty leveällä nahkavyöllä ja messinkisoljella, kuten silloin oli yleensä tapana kalakauppiailla ja maamiehillä. Skurliewhitter luuli näkevänsä maalta tulleen neuvonkysyjän, josta saattoi olla hyötyä, ja hän oli jo avannut suunsa pyytääkseen tulijaa istuutumaan, kun vieras heitti taaksepäin karvakankaisen säpsänsä, jonka oli vetänyt kasvoilleen, ja näytti kirjurille piirteet, jotka olivat hyvin painuneet tämän muistiin, mutta olivat aina pökerryttää hänet tainnuksiin.